lukutaito lukeminen pikaluku nopea lukeminen oppiminen tietoyhteiskunta mediakasvatus tiedonhankinta kirja tehokas lukeminen tiedonmuodostus	TIETOYHTEISKUNTA JA OPPIMINEN Koska tutkijoilla, virkamiehillä ja poliitikoilla tuntuu olevan molemmat jalat tiukasti ilmassa, on vaikea käydä keskustelua uusien välineiden todellisesta vaikutuksesta tiedonhankintaan, tiedonmuodostukseen ja ajattelutapoihin. Onko uusmedioilla jotain lisäarvoa oppimisessa ja opettamisessa, ja jos on, onko se positiivista? Harrold Innisin mukaan aina kun tulee uusi viestintäväline, se vaikuttaa kolmella tavalla. Ensiksi se muuttaa intressien rakennetta, asiota, joita ajatellaan. Toiseksi symbolien luonnetta, millä ajatellaan ja kolmanneksi yhteisön luonnetta, aluetta, joilla ajatuksia syntyy. Uusi teknologia ei lisää tai vähennä jotakin, vaan se muuttaa sen. Kirjapainotaidon myötä Eurooppa ei ollut vanha Eurooppa plus kirjapainotaito, vaan uudenlainen Eurooppa. Perustellusti voidaan väittää, että kirjapaino on tulen ja pyörän lisäksi se suuri keksintö. Mitä menettiin ja mitä saatiin, kun siirryttiin oraalisesta maailmasta foneettisen kirjaimen visuaaliseen maailmaan? Menetettiin ehkä läheisyys, koska kaikki viestintä tapahtui kuuloetäisyydellä. Mutta saatiinhan tilalle länsimainen teknologia, tiede, sivistys. Usko tietokoneiden, Internetin ja cd-romien positiiviseen vaikutukseen opetuksessa ja oppimisessa on vankkumaton. Esimerkkinä uskosta olkoon jokunen vuosi sitten eräästä alan oppikirjasta kirjaamani verkko-oppimiseen liittyvät hellyttelysanat: uusi, moderni, avoin, hauska, nautinnollinen, helppo, huomaamaton, luova, vapaa, aktiivinen, interaktiivinen, yhteistoiminnallinen, virtuaalinen, irreaaliaikainen, kokonaisvaltainen, assosiatiivinen, yhteisoppiminen ja edutainment. Yllättäen monet tietotekniikan visionäärit suhtautuvat epäillen tietokoneiden ja Internetin käyttöön opetuksessa. Clifford Stoll kirjoittaa kirjassaan "Silicon snake oil": "Muistan hyvin, kuinka lukiossa opetusfilmien esittäminen oli aina kaikista hauskaa. Opettaja sai vapaata, meitä viihdytettiin eikä kenenkään ollut pakko oppia mitään. Tietokoneet ja Internet ovat samaa maata, kaikki on helppoa, mutta oppimista tapahtuu pahuksen vähän". Samansuuntaisen mielipiteen on esittänyt henkilökohtaisen tietokoneen keksijä Alan Kay. Hänen mielestä niitä ongelmia, joita ei ole pystytty koulussa ratkaisemaan ilman tietokonetta, ei pystytä ratkaisemaan tietokoneen avullakaan. Usein kuullun väiteen mukaan auktoriteetit ovat menneet koulussa sekaisin, koska nuoret ovat taitavampia tietokoneen käyttäjiä kuin opettajansa. Tämä pätee toki joidenkin nuorten kohdalla, mutta kun puhutaan "hyötykäytöstä", se ei pidä paikkaansa. Opetushallituksen selvityksen mukaan nuoret eivät pärjää aikuisille tekstinkäsittelyssä, taulukkolaskennassa, tilastokuvien tekemisessä, eivät edes tiedonhaussa Internetistä. Nuoret käyttävät koneita ja Internetiä pelaamiseen, chattailuun, sähköpostiin, musiikin kuunteluun ja kuvien katseluun. Internetistä tullut nuorille enemmänkin huvipuisto kuin vakavasti otettava työkalu. Vapaasti Irving Berlinia lainaten voi todeta: "There Is No Business But Showbussiness". Internetin edeltäjä Arpanet perustettiin [vuonna] 1969. Kirjojen inkunaabeliaika kesti 50 vuotta, jonka jälkeen kirja oli vasta sitä, mitä se on tänäänkin. Eikö tehokkuden nimissä Internetin inkunaabeliajan pitäisi kestää huomattavasti lyhyemmän ajan? Näin ei kuitenkaan näytä käyvän, päinvastoin tuntuu, etteivät Internetin yhteisesti sovitut käyttötavat vakiinnu vielä pitkään aikaan. Eräässä organisaatiossa muutettiin sähköpostien osoitteet isoiksi alkukirjaimiksi. Seuraus oli, että pienillä kirjoitetut viestit eivät enää menneet perille. Mitä sekaannuksia mahtaakaan tulla, kun ä:n ja ö:n mahdollisuus otetaan käyttöön? Jos ajatellaan käytännön tietotyötä, voidaan kysyä montako uuttakin miljardia on törsätty täysin turhiin atk-investointeihin? Useimmat työt tulisivat tehdyksi paremmin vanhoilla, ehkä vähän hitaammilla, mutta tutuilla ohjelmilla. Kuinkahan paljon aikaa tuhrautuu koulululaisilta pelkästään uusien käyttöjärjestelmien ja ohjelmien päivitysten opetteluun? Siinä ei ole kyse juhlapuheisesta elinikäisestä vaan iänikuisesta oppimisesta. Tietotekniikan tehokas hyväksikäyttö opetuksessa vaikeutuu selvästi tämän jatkuvan laitteiden ja ohjelmien opettelun takia. Suomen pienet tuntimäärät tuhrautuvat helposti erilaisten käyttöongelmien kanssa. Kuinka kirjoitettua tietoa voisi käyttää tehokkaasti, jos kirjoittamisen ja lukemisen "käyttöliittymä" jouduttaisiin päivittämään pahimmillaan joka vuosi? Tuskin kukaan pystyy sanomaan, kuinka paljon tietoa on kadonnut jokaisen uuden käyttöjärjestelmän käyttöönoton yhteydessä. Ironinen esimerkki tästä on, etteivät MIT:n tekoälylaboratorion perustajan Marvin Minskyn muistiinpanot ja kirjeet 1950-luvulta enää ole luettavissa, koska kirjoittimena käytetyn laitteen tiedostot tallennettin nauhoille, joita ei voi enää lukea. Ensimmäisen suomenkielisen Raamatun painos 366 vuoden takaa oli 1200, joista on vielä jäljellä ainakin 350. Perukoulua on vuosikymmeniä moitittu sirpaletiedosta, siitä ettei koulu anna asioista kokonaiskuvaa vaan yksittäisiä tiedonmuruja. Internetin kohdalla samainen sirpaletieto onkin yhtäkkiä suuri edistysaskel. Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen kirjoitti kolumnissaan 15. lokakuuta 2005 [(15.10.2005)] sattuvasti: "En aio parkua sitä, miten kallista on laadukkaan tiedon tuottaminen. En aio valittaa, että Internet on pilannut käsityksemme tiedon arvosta, vaikka sen se nimenomaan on tehnyt. Internet kilpailee määrällä, sanomalehti jalostusasteella. Jokainen tiedonnälkäinen voi valita, haluaako aamulla pöytäänsä kilon jauhoja vai valmiin leivän". Televisio on muuttanut rajusti medioiden parissa vietettyä aikaa. Vuodesta 1988 vuoteen 2000 naisten kirjojen, sanoma- ja aikauslehtien lukemiseen käyttämä aika on vähentynyt 11 ja miesten 19 prosenttia. Vastaavasti naisten television katselu on lisääntynyt 32 ja miesten 29 prosenttia. Lukiolaisten muutokset ovat vielä suuremmat. Vuonna 1988 he käyttivät lukemiseen kolmanneksen media-ajastaan, vuonna 2000 se oli puoliintunut kuudennekseen. Lukiolaiset viettävät vuodessa television parissa keskimäärin 24 työviikkoa. Vuoden 2000 jälkeen Internet on muuttanut nuorten ajankäyttöä valtavasti. Yhden _ tosin verkossa tehdyn _ kyselyn mukaan nykynuori käyttää aikaansa enemmän Internetissä oleiluun kuin television katselemiseen. Vanhan hokeman mukaan yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Kalevi Kalema lainasi artikkelissaan (Kanava 4-5/2006) Maksim Gorgin arvostelua eräästä maalauksesta: "Kylä on palanut poroksi ja kodittomiksi jääneet ihmiset tonkivat palopaikalla. Tyttö, jonka kasvot ovat noessa ja katse tylsä säikähdyksestä, katsoo kankaalta yleisöä suurilla surkeilla silmillään. Kaikkialla on tulta, savua, kekäleitä, ja mykät, kyyryselkäiset, nokeen ryvettyneet ihmiset yrittävät pelastaa niiden seasta, mitä nyt vielä pelastettavissa olisi". Kysymyksessähän on Eero Järnefeltin maalaus "Kaski". Gorki olisi tarvinnut tuon sanan tehdäkseen toisenlaisen analyysin. Gorki todistaa oikeaksi Neil Postmanin näkemyksen: "Kuva voi todellakin kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, mutta se ei missään mielessä vastaa tuhatta sanaa, ei edes sataa tai kahta sanaa. Sanat ja kuvat ovat erilaisia keskutelumaailmoja. Sana on aina ennen kaikkea ajatus, niin sanoaksemme mielikuvituksen tuote". Puhuttaessa kuvasta ja tuhannesta sanasta unohdetaan se itsestäänselvyys, että sana on opittavan sisällön, informaation, kantaja. Nykyisissä peruskoulun ja lukion oppikirjoissa saattaa olla jopa 70 prosenttia painopinnasta värikkäitä kuvia. Niiden määrää on perusteltu sillä, että ne tukevat heikoimpien oppilaiden oppimista. Kuinka paljon kuvat sitten auttavat oppimisessa? Matti Hannus selvitti asiaa väitöskirjassaan "Oppikirjan kuvitus _ Koriste vai ymmärtämisen apu". Tutkimuksen kohteena olivat 10-vuotiaat koululaiset, kuvien suurkuluttajat. Tulokset voi tiivistää neljäksi väittämäksi. Ensinnäkin koululaiset käyttivät läksyjenlukuajastaan vain kuusi prosenttia kuvien katsomiseen ja kuvatekstien lukemiseen. Kun etukäteen ilmoitettiin, että seuraavan kokeen kysymykset laaditaan kirjan kuvista, tulokset eivät parantuneet. Kolmanneksi selvitettiin, minkälaisista kuvista opittiin parhaiten. Parhaiten opittiin piirroksista, seuraavaksi mustavalkokuvista ja huonoiten värivalokuvista. Jos kuvat yleensä auttoivat oppimisessa, niin ne auttoivat lahjakkaimpia lapsia. Hannuksen tutkimuksesta uskaltanee vetää johtopäätöksen, että kuvien katseleminen on kongnitiivisesti regressiivistä. Voi myös väittää, että televisiota katsomalla ei televisiota olisi koskaan keksitty. Verkko-oppimisen ongelma on se, että Internet lähestyy enemmän ja enemmän televisiota. Aikaa myöten myös Internetissä kuva ja ääni tulevat olemaan hallitsevia, ja se tekee abstraktin oppimisen vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Suomi on saanut paistatella vuosia PISA:n tuomassa kunniassa. Suomalaiset nuorethan ovat maailman parhaita paitsi lukutaidossa, myös luonnontieteissä, matematiikassa ja ongelmanratkaisussa. Pisan raporteissa hyvän lukutaidon selittäjinä on esitetty muun muassa peruskoulu, tasa-arvoinen opetus, tasainen oppilasaines ja korkeasti koulutetut opettajat. Pisassa on jäänyt huomioimatta muutama tärkeä taustamuuttuja. Kun mitataan äidinkielen osaamista, tulos kertoo vähintään yhtä paljon äidinkielestä kuin koululaisista. Verrattaessa kolmentoista eurooppalaisen kielen äänne-kirjain vastaavuutta suomi on kaikkein säännönmukaisin. Suomenkielestä puuttuu vain äng-äänne ja joitakin konsonantin kahdennuksia. Seuraavaksi säännönmukaisimmat ovat kreikka, italia, espanja, saksa, norja ja islanti, niiden jälkeen portugali, hollanti ja ruotsi, sitten ranska ja tanska. Epäsäännönmukaisin on englanti. Kielen rakenne vaikuttaa lukutaidon oppimiseen. Pisassa tanskalaisnuoret olivat ainoat pohjoismaalaiset, joiden lukutaito oli alle OECD:n keskiarvon. Ranskan opetusministeriön mukaan ranskalaislapsista 15 prosenttia ei osaa vielä kuudennellakaan luokalla lukea. Suomalaislasten lukemisen tarkkuus on kymmenen kouluviikon jälkeen samalla tasolla kuin englantilaisten kahden kouluvuoden. Suomalainen oppii lukutaidon keskimäärin kuudessa kuukaudessa, englantilainen kahdessa ja puolessa vuodessa. Sekä Pisassa että sen edeltäjissä television käännöstekstien merkitys on ohitettu parhaimmillaankin sivulauseessa. Keskiverto suomalaisnuori lukee ruudulta vuodessa saman verran sanoja kuin on kahdessakymmenessä kirjassa. Lukiolaistyöistä viisitoista ja -pojista vain kolme prosenttia ilmoittaa lukevansa vapaaehtoisesti vuodessa yli kaksikymmentä kirjaa. Eurooppalaisesti käännöstekstien käyttö on suhteellisen harvinaista: ainoastaan kolmetoista prosenttia EU-maiden kansalaisista pääsee nauttimaan niistä. Lisäbonuksena käännösteksteistä on vielä se, että täysi-ikäisyyteen tullessaaan nuori on kuullut televisiosta ainakin kolmen työvuoden verran englantia. Tämä selittänee osaltaan sen, että matematiikan lisäksi englanti on ainoa aine, jonka pojat kirjoittavat ylioppilaskokeissa paremmin kuin tytöt. Vaikeasti todenettava taustamuuttuja on professori Tuomas Sorvalin esiinnostama yhteisön vaatima oppimisvelvoite. Hän kirjoittaa (Kanava 4-5/04): "Toinen, ja ilmeisesti vielä tärkeämpi syy suomalaislasten hyvään luku- ja kirjoitustaitoon on yhteisön äänettömästi asettama oppimisvelvoite. Vahva, mutta piilevä oppimisvelvollisuus on kuitenkin olemassa. Sen, samoin kuin oppimattomuusvelvollisuuden, määrittelee yhteisö, missä lapsi elää". Tämä oppimisvelvoite on ollut Suomessa vahvana vuosisatoja. Ajatellaan vain veljesten integroitumista yhteiskuntaan. Ilman lukutaidon opettelua se olisi ollut vaikeaa, ehkä mahdotonta. Mitä tapahtuu, jos lukutaidon oppimisvelvollisuus muuttuukin oppimattomuusvelvoituudeksi? Ajatus saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta hiljaisia singnaaleja on kyllä havaittavissa. Mitä muuta ovat usein kuultu puhe uusoraalisuudesta tai toive päästä pois "oppikirjakeskeisestä oppimisesta"? Muutokset saattavat tapahtua hämmästyttävän nopeasti. Yhdysvaltalaista oli toisen maailmansodan aikana funktionaalisesti lukutaidottomia kolme prosenttia, tänään heitä on 22 prosenttia. Ja seuraukset näkyvät: USA:ssa 70 prosenttia aikuisväestöstä ei ole käynyt kirjakaupassa viimeisen viiden vuoden aikana, eikä 80 prosenttia perheistä ole lukenut ainuttakaan kirjaa edellisen vuoden aikana (HS 19.8.2006). Onko Suomessa havaittavissa vastaavia muutoksia lukemisen suhteen? Vaikka suomalaisnuoret ovat parhaita lukijoita, niin he käyttävät taitoaan säästeliäästi. Lukiolaispojista 53 % ilmoittaa lukevansa vapaaehtoisesti enintään kirjan vuodessa, tytöistäkin puolet lukee alle kuusi kirjaa. Lukeminen kasautuu lisäksi harvojen herkuksi: tyttöjen eniten lukeva viidennes lukee lähes kaksi kolmasosaa ja pojista kolme neljäsosa kaikista luetuista kirjoista. Jokaisesta poikien lukemasta sadasta kirjasta ahkerimmin lukeva viidennes lukee 75 ja loput neljä viidennestä 25. Ja he käyvät koulua, jonka nimeen liittyy lukeminen. Yksi selitys lukemisinnostuksen romahtamiseen on se, että lukeminen taistelee vapaa-ajasta monien muiden, kuten television katselun, tietokonepelien pelaamisen, urheilun ja musiikin kuuntelun tai harrastamisen kanssa. Toinen selitys on lukunopeuksien taantuminen. Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa lukiolaisten lukunopeus on tasaisesti hidastunut. Tänään lukiolaiset lukevat viidenneksen hitaammin kuin 80-luvun alussa, lisäksi lukunopeudet ovat polarisoituneet. Todella hitaasti (alle 120 sanaa minuutissa) lukevien määrä on nelinkertaistunut. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hitaasi lukevia oli sekä tytöistä että pojista neljä prosenttia, nyt tytöistä kaksitoista ja pojista kaksikymmentä. Hitaalla lukijalla saattaa kynnys ottaa kirja luettavaksi nousta toivottoman korkeaksi. Ja näin näyttää myös käyvän. Lukiolaispoikien nopein 15 prosenttia lukee kolme kertaa enemmän kirjoja kuin hitain seitsemäs osa. Mediaanilla mitaten tyttöjen nopein ryhmä lukee vuodessa kaksi kertaa enemmän kirjoja kuin hitain. Muutos näkyy myös jatkoulutuksen suorittamisena. Pisan hyvät tulokset johtuivat suurelta osin siitä, että heikoimmat oppilaat nostivat suomalaiset parhaiksi lukutaidossa ja matematiikassa. Koska Suomessa on vähän huonosti lukevia tai matematiikkaa taitavia, voisi odottaa jatkoulutuksen sujuvan erityisen hyvin. OECD:n selvityksen (2005) mukaan Suomi on vasta yhdennellätoista sijalla kahdestakymmenestä maasta, kun selvitettiin kuinka suuri osa yhdeksäntoistavuotiaista oli suorittanut keskiasteen koulutuksen. Eniten koulutettuja oli Saksassa ja toiseksi eniten Kreikassa. Saksa oli Pisan lukutaitotuloksissa kahdeskymmenesensimmäinen ja Kreikka kahdeskymmenesneljäs. Suomen edellä olleiden kymmen maan menestys ei ollut muutenkaan kovin kummoinen: Irlanti oli sekä lukutaidossa että jatkoulutuksessa viidennellä sijalla. Muiden sijoitus lukutaidossa vaihteli kahdeksannesta neljäskolmanteen. Kysymys ei ole koulutuksen laadusta, koska toisen asteen koulutuksen vaatimustaso on suunnilleen samanlainen kaikkialla Euroopassa. Monet merkit viittaavat siihen, että jos uskomme ja varsinkin jos noudatamme tietoyhteiskuntaintoilijoiden neuvoja helposta, hauskasta, huomaamattomasta tiestä oppimiseen ja tietoon, niin pääsemme todella paratiisiin. Sehän oli se paikka ja sitä aikaa, kun ei oltu syöty tiedon puusta. Ei hyvän, ei pahan. Julkaistu: Kanava 1/2008 ANNA PALAutettA!
	Retrolutionaarinen Harry Potter Junttien juhlaa Viikon lainat (HS) Helppoa, hauskaa ja huomaamatonta Tietoyhteiskunta ja oppiminen Älykköja äänestämään Lukemisinto Käännösteksteistä Kirjavinkkaus