|
 Napauta kello käyntiin ennen kuin aloitat.
KILOHINTA JALOSTUSASTEEN MITTARINA
Pienen väestön ja suurten luonnonrikkauksien maissa ei tutkimus ja
kehitystoiminta ole kohtuullisen vaurauden saavuttamiseksi
välttämätöntä, koska ne voivat vaurastua myymällä isänmaataan eli yhä
suurempia määriä raaka-aineita ja puolijalosteita. Tällaisia maita ovat
esimerkiksi öljyä tai metsän tuotteita myyvät maat, joilla on usein myös
valittavanaan olosuhteiden helppoudesta johtuvat pitkät henkisen
laiskuuden perinteet.
Lienee melko yleisesti hyväksytty käsitys, että tuotteen
jalostusaste on sitä korkeampi, mitä pienempi osuus tuotteen arvosta on
luonnon raaka-ainetta.
Edellä esitettiin sama asia toisinpäin; tuotteet ovat sitä
jalostetumpia ja arvokkaampia, mitä enemmän niihin on upotettu ihmisen
älyä ja työtä, energiaa sekä fyysistä pääomaa eli; mitä enemmän ne
sisältävät muita tuotantotekijöitä kuin raaka-aineita.
Ei kuitenkaan paljoa riemastuta tieto, että esimerkiksi
rautalaivassa on tuotannontekijöitä yhteensä 500 miljoonan markan
arvosta, mutta lasersoittimessa 1500 markan arvosta. Lukujen
vertailukelpoisuuden parantamiseksi tarvitaan lisäksi tieto laivaan ja
lasersoittimeen sisältyvien raaka-aineiden määrästä, jotta voitaisiin
laskea suhteelliset
tuotannontekijämäärät eli tuotteiden
tuotannontekijätiheys.
Jalostusasteen mittaaminen käytännöllisen yksinkertaisella tavalla,
joka kuitenkin antaisi riittävän tarkkuuden, johtaa markkinahintojen
käyttämiseen tuotteen arvon mittarina. On tietenkin kiistanalaista,
kuinka tarkasti esimerkiksi maailmanmarkkinahinnat mittaavat tuotteen
"arvoa" tai tuotannontekijöiden summaa, mutta parempaakaan mittaria ei
ole olemassa.
Miksi sitten markkinahinta kiloa kohti? Teen vastakysymyksen:
olisiko tonnihinta, kuutiometrihinta, litrahinta, hehtogrammahinta tai
decametrihinta jossain suhteessa parempi?
Kysymys on lähinnä tarkoituksenmukaisuuden perusteella
suoritettavasta valinnasta. Ensinnäkin kilohinnat ovat vanhastaan
tuttuja jokaiselle elintarvikekaupassa asioineelle kansalaiselle, mikä
auttaa ymmärtämään, mitä tarkoittaa sanomalehtipaperin vientihinta
2:52 mk/kg.
Toisaalta eri maiden tullilaitokset - myös Suomen - keräävät
runsaasti tuotekohtaisia hinta- ja määrätietoja, joista voidaan varsin
kätevästi laskea erilaisten tuotteitten markkina-arvoja painoyksikköä
kohti.
Kilohinnat näyttävät käyttökelpoisilta myös selvitettäessä
tuotteiden ja tuoteryhmien kansainvälisiä jalostusaste-eroja. Alustavat
laskelmat Saksan liittotasavallan, Ruotsin ja Japanin viennin ja tuonnin
keskimääräisistä kilohinnoista näyttävät antavan mielenkiintoista
pohdittavaa eri maissa suoritettavasta raaka-aineiden jalostamisesta.
Jos tämäntyyppisiin selvityksiin liitetään vientituotteiden
kotimaisuusasteanalyysi, saadaan paitsi mielenkiintoista myös
talouspolitiikan tavoitteiden asettelun kannalta hyödyllistä tietoa.
Kun 80-luvun puolivälissä ehdottelin eräissä radioesitelmissä
tuotteiden jalostusasteen mittaamista niiden vientihinnoilla kiloa kohti
ja esittelin omia laskelmiani, ehdotus nosti myönteisen julkisuuden
ohella esiin myös ymmärrettävää vaikkakin lapsellista ääneen ajattelua
jalokivien, ihmisten, tiedon ja taideteosten kilohinnoista.
Ensi kerran kuulin kilohintaa käytettävän 60-luvun puolivälissä
Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen Rakennustalouden laboratoriossa,
jossa tutkin tonttihintoja kansantaloustieteen laudaturtyötä varten.
Diplomi-insinööri Teuvo Koivulla - joka on monen muunkin hienon
oivalluksen isä tai isäpuoli - oli jo tuolloin tapa mitata tuotteiden
kehittyneisyyttä niiden kilohinnoilla. Miellyin oitis ideaan ja käytin
sitä mm. Otavan v. 1971 julkaisemassa kirjassa Suomen talousihme, jossa
esitin metsäteollisuudelle yhä edelleenkin pätevän vaatimuksen: "Puun
vienti sanomalehtipaperina ja selluloosana ei enää vetele niiden
alhaisen jalostusasteen vuoksi. On pyrittävä yhä spesialisoituneempiin
ja kilohinnaltaan kalliimpiin tuotteisiin". Esimerkkinä mainitsin
pornolehtien korkean kilohinnan, mikä näyttää parhaiten jääneen
lukijoiden mieliin. Raaka-ainetasoista kuparin vientiä paheksuen
vertailin myös kuparin ja tietokoneiden kilohintoja ja arvioin niiden
hintasuhteen noin 200-kertaiseksi.
Neste Oy:n edellinen pääjohtaja, legendaarinen Uolevi Raade ja lähes
yhtä legendaarinen Vaisala Oy:n toimitusjohtaja Yrjö Toivola ovat
tietämäni mukaan myös käyttäneet kilohintaa jalostusarvon mittarina jo
parikymmentä vuotta. Myöhemmin on mittaria alettu käyttää ajattelun
apuvälineenä esimerkiksi Kemirassa ja Metalliteollisuuden
Keskusliitossa, jonka laskelmia on esitelty päivälehdissäkin
taloustoimittajan kuriositeettilöytönä. Olen havainnut myös Sitran
yliasiamiehen käyttäneen kilohinta-ajattelua esitelmissään, joten aivan
vakavasti otettavia herrasmiehiä on ollut ja on samalla asialla.
Lyödäänpä vielä isommalla vasaralla. Sonyn pääjohtaja Akio Morita
sanoo kirjassaan Made in Japan seuraavasti: "Japanin teollisuuden
pääasiallinen kehityssuunta seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvuilla on
ollut kohti kevyitä, ohuita, lyhyitä ja pieniä esineitä. Odotamme tämän
pätevän myös tulevaisuudessa." - Mitä muuta tämä on kuin tähtäystä
korkeamman kilohinnan tuotteisiin?
Uutta ajattelua vastustetaan aina, ennen kuin se lopulta lyö itsensä
läpi. Hyvän esimerkin tarjoaa kirjojen myynti. Kun kirjakaupat alkoivat
myydä kirjoja kiloittain, erityisesti esteetikot nostivat melkoisen
äläkän. Kirjallisuuden ystävät kauhistelivat, miten "hengen tuotteita
myydään kuin makkaraa!" kunnes alkoivat itsekin nostaa kirjaläjistä
puntariin pieniä runokirjoja ja muita teoksia, joiden jalostusarvo oli
heidän mielestään suurempi kuin kilohinnan ja puntarin ilmoittama
yhteistulos. Nykyisin saa ostaa lukemattomien muiden tuotteiden ohella
myös ruuveja, ruuvimeisseleitä, kirjoituslehtiöitä jne. samaan
kilohintaan niiden mallista tai koosta riippumatta.
Kilohinta on tullut jäädäkseen. Myös jalostusasteen mittarina.
Heikki Välitalo: Neljän markan maa
 Pysäytä kello! |||
Katso lukunopeutesi.
|
