Vanha ja monen mielestä edelleen erinomainen kasvatusperiaate on, että "lapsia pitää pelotella kaikella sillä, mitä he suinkin suostuvat pelkäämään". Lapsuudessani pelättävien asioiden ja henkilöiden lista oli pitkä. Meidän piti pelätä poliisia, mustalaisia, juoppoja, talonmiestä, joulupukkia, trulleja, rehtoria, hammaslääkäriä, rokottamista, tulta, pimeää, iltaa, yötä ja ennen kaikkea näkkiä. Näkkihän on veden hiisi, joka alituisesti vaanii liian lähelle rantaa tulevia lapsia napatakseen heidät ateriakseen. Pelottelu oli niin voimallista, etteivät lapset menneet viittä metriä lähemmäksi Seinäjoen rantaviivaa. Täydellisen tietämättömyyden antamalla täydellisellä varmuudella väitän, että ainakin vielä 50-luvulla Etelä-Pohjanmaa oli Suomen uimataidottomin maakunta, kiitos näkin. Nykytilanteeseen verraten kasvattajamme olivat todellista lällärikamaa. Tänään lapsella on valittavanaan paljon suuremmista ja hienommista peloista ne, joita hän suostuu pelkäämään. Sota, atomipommi, ydinvoima, ydintalvi, ilmaston lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, aavikoituminen, geenimanipulointi, happosade, otsooniaukot, globalisaatio, sars, ebola, hiv, kännykkäsäteily, ylikansalliset yritykset, saasteet, turkistarhaus, terrorismi, eläinten ja kasvien sukupuuttoon kuoleminen ovat vain pieni osa lapsille syötetyistä peloista. Lista tuntuu olevan kilometrejä pidempi ja tonneja painavampi kuin vanhoina aikoina. Günther Grass kertoo kirjansa "Minun vuosisatani" vuoden 1991 tarinassa Persianlahden sodan vastustamiseksi järjestetyistä kynttilämarsseista: "Oli miten oli, nyt lapset marssivat kaduilla ja toreilla. Nyt jo Münchenissä ja Stuttgartissakin. Yli viisituhatta. Lastentarhatkin lähtevät mukaan. Ne on sellaisia vaikenemismarsseja, ja aina välillä on minuutti huutoa. 'Minä pelkään! Minä pelkään!' ne huutavat". Lastentarhatkin lähtivät mukaan? Ja tietysti lasten vaatimuksesta? Miten pikkulapset yleensä tiesivät sodasta ja kuinka he osasivat sitä pelätä? Joku mielenterveysalan ammattilainen voinee kertoa, kuinka kauan nämä pelot tulevat lapsiin vaikuttamaan. Runollisen vastauksen antaa Anni Sinnemäki, joka sanoituksillaan rakensi edesmenneen Ultra Bra-yhtyeen suosion. Laulu ""Kahdeksanvuotiaana" alkaa: "Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu", eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö kansanedustaja Sinnemäki olisi samaa mieltä. Lasteni koulunkäyntiä seuratessani törmäsin useamman kerran samanlaisiin opettajien asenteisiin. Erityisesti nuoret naisopettajat pitivät velvollisuutenaan puhua alakouluikäisille sodan ja ydinvoiman kauhuista. Muistan hämmästelleeni, millä oikeudella he pelottelevat lapsia. Varsinkin siksi, että kun lapset oli ensin peloteltu, niin aikuiset vetosivat sodan vastustamisessaan: katsokaa nyt, kuinka lapsetkin sitä pelkäävät. Osa vanhemmista sukulaisistani oli sotien aikana tiukoissa paikoissa. En muista koskaan kuulleeni sodasta tarinoita, joiden tarkoituksena olisi ollut meidän lasten pelottelu. Taustaa ja kokemusta sukulaisilla olisi totisesti ollut, mutta ehkä he halusivat suojella meitä järkyttäviltä kokemuksiltaan. Neil Postman kirjoittaa edelleen ajankohtaisessa kirjassaan "Lyhenevä lapsuus", kuinka lapsuuden ehtona on kolme tekijää: oikeus koulunkäyntiin, häpeän tunne ja lasten suojeleminen aikuisten salaisuuksilta. Postman näkee lapsuuden lyhenevän kahden viimeksi mainitun rapautuessa. Aikuisten harrastama lasten pelottelu sodilla ja muilla uhilla on ajattelematonta, etten sanoisi edesvastuutonta. Viime aikoina on paljon puhuttu lasten mielenterveysongelmista ja rauhattomuudesta. Syyllisiksi on todistettu milloin television väkivaltaohjelmat, milloin vanhempien kiireet työelämässä, milloin mikäkin. Lisään listaan aikuisten syöttämät kaukaa haetut pelot, joilla ei ole mitään todellista yhtymäkohtaa lasten elämään. Vanhempien, isovanhempien ja muiden kasvattajien kannattaisi ehkä päättää, että pelottelisimme lapsiamme ainoastaan näkillä ja sen sukulaisilla. Lapset eivät todellakaan ole pieniä aikuisia, vaikka niin olisi mukava ajatella. Pelotteleminen ei kohdistu vain lapsiin, aikuiset saavat siitä osansa. Politiikkaan on tullut uudenlaisia tuulia. Vanhat kunnon korpikommunistimme uskoivat vakaasti tekevänsä paratiisin maan päälle muuttamalla yhteiskuntajärjestelmän. Mitä muuta on sosialidemokraatien hyvinvointivaltiopolitiikka tai kokoomuksen pyrkimys sosiaaliseen markkinatalouteen, kuin rakentaa oman näkemyksensä mukaista parempaa maailmaa? Uutta poliittista käytäntöä ovat luoneet vihreät ja heidän hengenheimolaisensa. Vihreiden politiikka perustuu pohjimmiltaan pelotteluun, jossa maailmanloppukaan ei ole tuntematon. Enkä tarkoita vain Pentti Linkolaa tai hänen opetuslapsiaan, vaan puolueen kunnianarvoisia kansanedustajia. On uskomatonta, kuinka hyvin pelot myyvät. Suomesta ei taida löytyä poliitikkoa, joka uskaltaisi sanoa ääneen, että puhe ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä on puhdasta potaskaa. Sellainen väite olisi poliittinen itsemurha. Aikuisten pelottelun vakavista seurauksista on olemassa useita esimerkkejä. Kuulin jokunen vuosi sitten radio-ohjelman, jossa psykiatri Antti Liikkanen ja professori Pertti Hemánus keskustelivat terveydenhoidon ja median välisistä suhteista. Liikkanen kertoi olleensa mukana tutkimuksessa, jossa selvitettiin yhden vuoden aikana tehtyjen itsemurhien taustat ja syyt. Hän kertoi, että sinä vuonna oli tehty yli kolmekymmentä itsemurhaa, joiden tekijät olivat varmoja, että he ovat hiv-positiivisia. Järkyttäväksi asian teki se, että ainoallakaan heistä ei ollut tartuntaa. Liikkanen hämmästeli, kuinka samana vuonna valtion tiedonjulkistamispalkinnon sai tunnettu aids-lääkäri, jonka saarnojen pääsisältö oli tartunnalla pelottelu. Vastaava, mutta eurooppalaisen mittapuun mukaan seurauksiltaan vielä dramaattisempi, oli Tshernobylin ydinturmaan liittyvä johtavien vihreiden naispoliitikkojen Joskus pelottelun seuraukset tuntuvat olevan järjenvastaisia. Puoli vuosikymmentä sitten suomalaisissakin lehdissä oli monen palstan uutisia Floridan turistimurhista. Siellä oli ammuttu moottoriteiden taukopaikoilla matkailijoita. Seuraavana vuonna Floridan matkailu romahti lähes neljäkymmentä prosenttia. Todellisuudessa ammuttuja oli yksitoista yli neljästäkymmenestä miljoonasta turistista. Mahdollisuus kuolla turistimurhassa oli noin yksi neljästä miljoonasta. Suomessa on todennäköistä kuolla liikenneonnettomuudessa vuositasolla yksi kolmestatoistatuhannesta, siis kolmesataa kertaa suurempi. Enpä ole kuullut, että kukaan olisi vähentänyt autoiluaan sen sisältämän riskin takia. Onnettomuudet, väkivalta, sodat ja tshernobylit ovat tietysti myyvää aineistoa medialle, mutta kuinka niihin suhtautuu, on lukijan tai katsojan omassa tahdossa ja tietotasossa. Usein riskin, todennäköisyyden tai kertaluokan tajuaminen auttaisi suhteuttamaan ne. Esimerkistä käyköön kertaluokat miljoona ja miljardi. Nehän ovat äänneasultaan melkein samat, miksei sitten kooltaankin. Jos nuoripari on mennyt naimisiin uudenvuodenpäivänä 2004, he olisivat voineet viettää miljoonan sekunnin häähetken maanantaina 12. tammikuuta. Miljardin sekunnin häähetkeä he tulevat juhlimaan maanantaina 10. syyskuuta vuonna 2035 (Suomi voi viettää kunnioitettavaa kolmen miljardin sekunnin itsenäisyyttään uudenvuoden aatonaattona vuonna 2012). Pitäisikö suomenkielessäkin käyttää amerikkalaiseen tapaan miljardin sijasta biljoonaa? Silloin ehkä uskoisimme, että se on birusti enemmän kuin miljoona. Ystäväni tilastotieteen dosentti Pentti Huuhtanen käyttää mainiota ilmaisua "yleissivistysvammainen" puhuessaan Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteilijöiden vaatimattomista matematiikan ja luonnontieteiden tiedoista ja taidoista. Turhat ja osin vaarallisia seurauksia aiheuttavat pelot, olivat ne sitten lasten tai aikuisten, kuuluvat useimmiten samaan yleissivistysvammaisuuden kategoriaan. Julkaistu: Kanava 9/2004 |
