Umberto Eco on oikeassa sanoessaan kirjaston olevan aikomattomien löytöjen paikka. Väite tuli taas kerran todistetuksi käydessäni hiljattain lukemassa vanhoja Tiede-lehtiä. Parin vuoden takaisesta numerosta (6/2001) löysin ajatuksia ja vastaväitteitä herättävän haastattelun, joka oli otsikoitu Kirjoittamisen viimeinen vuosisata. Onneksi sen tekijä Maria Salonen oli pannut perään kysymysmerkin. Haastateltava oli yhdysvaltalainen professori ja arvostettu visionääri William Crossman, ja se oli tehty hänen käydessään Suomessa luennoimassa Tulevaisuuden tutkimuksen seuran seminaarissa. Luennollaan hän markkinoi ideaansa vivo-tekniikasta. Haastattelu sisälsi niin uskomattomia väitteitä, perusteluja ja tulevaisuudenkuvia, että jännittyneenä etsin seuraavista numeroista odotettavissa olevia suomalaisten kasvatustieteilijöiden vastineita. Mutta ei vastineen vastinetta. Onko hiljaisuus todella hyväksymisen merkki? Olen törmännyt pari kertaa Kasvatus-lehdessä termiin "uusoraalisuus". Sitä on käyttänyt kaksi kasvatustieteen professoria, kummankin erikoisalana mediakasvatus. Yllättävintä on, että heidän mielestään uusoraalisuus on kehitystä parempaan ja syvällisenpään oppimiseen verrattuna perinteiseen kirjaoppimiseen. Kasvatustieteessä tuntuu olevan lukuisia erilaisia teorioita, joista on viimeaikoina pinnalle noussut ainakin konstruktiivisuus, media- ja elämyspedagogiikka (mitä se sitten onkin). Kaikille näille on yhteistä pyrkiminen pois "oppikirjakeskeisestä" oppimisesta. Crossmanin visio voidaan tiivistää seuraavaan haastattelusta lainattuun virkkeeseen: "Kirjoitettu kieli palvelee, kunnes kehittyneemmät menetelmät korvaavat sen." Kehittyneempiä menetelmiä ovat hänen mielestään puhuminen, kuunteleminen ja tietotekniikka. Lyhykäisyydessään vivo-tekniikalla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi opiskelija puhuu seminaarityönsä tietokoneelle, joka ensin kielioppiohjelmalla korjaa opiskelijan kielioppivirheet ja sitten toisella ohjelmalla rakentaa puhutuista sanoista loogisen kokonaisuuden. Mieleen tulee hypertekstin keksijän Ted Nelsonin lausahdus "Radio ja televisio vapauttivat meidät lukemisen pakosta." Samalla tavalla William Crossman näyttää vapauttavan meidät ajattelemisen piinasta. Vaikka Crossmanin ajatukset ovat tyypillisiä hyvin kaupaksi käyviä amerikkalaisia visioita, niihin kannattaa syventyä ja katsoa, miten hän paaluttaa perustelunsa. Ja myös siksi, että yksi tietotekniikan intensiivisimpiä kehitystöitä koskee puhetta ymmärtävää tietokonetta. Siihen muutkin ovat lastannet suuria toiveita, Crossman ei ole suinkaan ajatuksineen yksin. Crossman lähtee väitteestä, että "useimmille luku- ja kirjoitustaitoisille tiedon omaksuminen, välittäminen ja säilyttäminen lukemalla ja kirjoittamalla on edelleen paljon hitaampaa ja työläämpää kuin puhuminen." En tiedä mistä tällainen näkemys on kotoisin, mutta olen törmännyt ajoittain samanlaisiin mielipiteisiin. Ylen tv-uutistoimituksessa tiedetään, kuinka monta sanaa uutisankkurit puhuvat minuutissa; esimerkiksi Eva Polttilan nopeus on 98 sanaa. Meidän Kanavan lukijoiden keskimääräinen lukunopeus on noin 180 sanaa minuutissa, joten me hankimme lukemalla käytännössä kaksi kertaa niin paljon tietoa kuin kuuntelemalla. Lukeminen on myös huomattavasti aktiivisempaa kuin kuunteleminen tai kuvien katseleminen. Eivätkö jo muinaiset roomalaiset olleet sitä mieltä, että "verba volant, scripta manent"? Crossman on ikävä kyllä sikäli oikeassa, että suomalaisten lukiolaisten lukunopeus on taantunut kahdessakymmenessä vuodessa reilun viidenneksen ja vielä siten, että lukunopeudet ovat polarisoituneet. Niiden oppilaiden määrä, joiden lukunopeus lähestyy puhenopeutta, on samassa ajassa yli nelinkertaistunut. Lukiolaistytöistä joka kahdeksas ja -pojista joka viides lukee alle 120 sanaa minuutissa. Crossmanin toinen väittämä on, että "lukutaidon kriisi ei johdu nuorten henkisestä laiskuudesta tai heikosta kouluopetuksesta, vaan se on oire alkaneesta syvästä muutoksesta kohti puheen, kuuntelun ja kuvan kulttuuria." Osoitus kuvan kulttuurin tulosta Suomeenkin on parhaillaan tapahtuva muutos sanan elämyksestä kuvan elämykseen. Peruskoulun 4:stä 9:een luokkien oppilaista, jotka ovat sekä lukeneet Harry Potter -kirjoja että nähneet niistä tehtyjä elokuvia, 42 prosenttia pitää elokuvia parempina. Se vanha sääntö, että takuuvarmasti kirjaa ja elokuvaa verratessa kirja olisi parempi, ei enää tunnu olevan voimissaan. Tässä katsannossa olen Crossmanin kanssa samaa mieltä muutoksen syvyydestä, mutten voi millään nähdä sitä hänen laillaan edistyksenä. Päinvastoin. Olen hämmästellyt, kuinka tieto ja luovuus usein asetetaan toistensa vastakohdiksi. Crossman tuntuu olevan tämän ajatuksen kannattajia sanoessaan, että "mielikuvitukselle ja luovuudelle vapautuu tilaa, kun kone jäsentelee esitetyt ajatukset järkeväksi kokonaisuudeksi eikä aivoja tarvitse rasittaa kaikella mahdollisella muistitiedolla." Toki tietokoneet auttavat ratkaisevasti monissa rutiinitehtävissä, mutta eivät ne voi korvata ihmisen omaa ajattelua. Ihmettelen, kuinka luovuus voi kasvaa, jos muistitiedon määrä vähenee. Olen aina luullut, että luovuus on olemassaolevan tiedon uudenlaista yhdistelemistä. Ei luovuus ole ajattelun vastakohta eikä sitä lisätä tiedon määrää vähentämällä. Tiedonhankinnan ongelmiin Crossmanilla on mykistyttävä ratkaisu: "Asioiden tarkistaminen on helppoa. Tietokone etsii vastauksen muististaan heti ja kertoo sen saman tien." Olen hartaasti seurannut, kuinka monta mainintaa saa sana "literacy" Googlessa. Syksyllä 2002 niitä oli noin Crosmanilla on selvä näkemys tästä oraalisesta tulevaisuudestamme: "Vuoteen 2050 mennessä tietotekniikan valtamaista tulee puheviestinnän maita. Silloin nykyinen lukutaidon taantumisen aiheuttanut huoli on menneisyyttä." Ja edelleen: "Muutama vuosikymmen myöhemmin kaikki koulutus on puhetta, kuuntelua ja kuvien ja graafisten esitysten katselua." Unelma oraalisesta maailmasta on jotenkin epähistoriallinen; Crossman ja kumppanit tuntuvat unohtaneen, että heidän haikailemansa puheellinen maailma on ollut olemassa monin kerroin pidempään kuin kirjoittamiseen ja lukemiseen perustuva. Voidaan kysyä, mitä saatiin aikaiseksi kulttuurin ja erityisesti tieteen sekä teknologian saralla tuona aikana verrattuna lyhyeen puolen tuhannen vuoden kirjoitetun kulttuurin aikaan. Jätän armollisesti vastaamatta. Myönnän, että Crossmanin ajatukset ja visiot ovat äärimmäisiä, ja otinkin ne esiin siksi, että ne osoittavat mihin suuntaan monen muunkin tutkijan ajatukset ja toiveet ovat menossa. Lukemisen aliarvostus ja tietoyhteiskunnan yliarvostus ei ole mitenkään harvinaista. On hämmästyttävää, että opetusministeriön nykyinen kansliapäällikkökin on sitä mieltä, että Internet on suurempi ja tärkeämpi keksintö kuin kirjapaino. Tuntuu siltä, että kuvalliseen ja puhuttuun järjestelmään pyrkivät tutkijat olettaisivat meillä kaikilla olevan sisäänrakennetun kyvyn rationaaliseen ja abstraktiin ajatteluun, mutta eihän se niin ole. Sellainen kummallisuus kuin rationaaliseen ajatteluun kykenevä kansalainen massatuotteena on neljän tekijän, foneettisen kirjaimiston, kirjapainon, uskonpuhdistuksen ja koulutuksen, aikaansaannos. Sitä ei ole saatu eikä koskaan saada puhetta kuuntelemalla, kuvia katsomalla ei edes Internetissä surfailemalla. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tämänkin vuosituhannen paras ja kehittynein käyttöliittymä. Julkaistu: Kanava 1/2004 |
