Hypertekstin keksijän Ted Nelsonin kerrotaan sanoneen, että radio ja
televisio "vapauttivat meidät lukemisen pakosta". Amerikkalainen
visionääri William Crossman panee kertaluokan paremmaksi esittäessään,
että "kirjoitettu kieli palvelee, kunnes kehittyneemmät menetelmät
korvaavat sen" Samansuuntaisia näkemyksiä ovat esittäneet monet tietotekniikan kehittäjät ja yllättävästi sekä kasvatustieteilijät että opetusviranomaiset. Nykyisen opetusministeriön kansliapäällikön mielestä Internet on suurempi ja tärkeämpi keksintö kuin kirjapaino, ja opetushallituksen erään opetusneuvoksen mukaan tulevaisuuden koulussa lasten ei tarvitse juuri lainkaan lukea. Samanlaisen euforian vallassa yksi tietoyhteiskunnan tärkeimmistä kehittäjistä, Nicholas Negroponte on sanonut, että tietokone ja Internet on ihmiskunnan suurin vallankumous sitten tulen keksimisen. Äärimmäisen näkemyksen esitti Erkki Kurenniemi sanoessaan, että Internet on ihmisen 9. evoluutiohyppy. Helsingin Sanomain ja kärkimedian yhteisessä mainoskampanjassa lainataan ironisesti Bill Gatesin lausumaa vuodelta 1998: "vuosi 2000 tulee merkitsemään sanoma- ja aikakauslehtikustantajien loppua". Kuin tilauksesta tähän murrosaikaan, joka on ladattu täyteen ylimitotettuja toiveita tietotekniikan paratiisillisesta merkityksestä, on ilmestynyt kirja, jonka tavoitteeksi sen kirjoittaja dosentti Mikko Lehtonen esipuheessaan asettaa vastaamisen kysymykseen: "mitä painettu sana oikeastaan on, miksi sen arvostus kulttuurissamme on niin suurta kuin on ja mistä huoli painetun sanan tulevaisuudesta kumpuaa". Tosin jo ennen peruskysymyksensä asettamista Lehtonen julistaa postmodernistisen - josta hän kyllä käyttää häveliäästi termiä myöhäismodernismi - asenteensa, että kaikki käy: "kirjassa ei oteta annettuna painetun sanan siunauksellisuutta eikä ajatella lukutaidon leviämisen johtavan automaattisesti ihmissuvun hyvinvoinnin kaikkinaiseen kasvuun. En myöskään lähde siitä, että painettu sana hakkaisi mennen tullen puheen tai sähköisen tai digitaalisen median maailman hahmottamisvälineenä". Asenne muistuttaa monessa suhteessa poliittista korrektiutta; ei voi olla jotain joka on muita parempaa. Tähän samaan asenteeseen törmää usein, kun on puhetta eri medioiden vaikutuksesta esimerkiksi tiedonhankintaan tai tiedonmuodostukseen. Tuntuu olevan sama mitä mediaa käytetään, kunhan yleensä vain käytetään. TARJONTA LISÄÄNTYY, EI KYSYNTÄ Kirjan ensimmäisessä luvussa Lehtonen antaa auvoisen kuvan lukemisesta ja kirjan tämänhetkisestä asemasta. Hän muistuttaa, että Suomessa julkaistaan Islannin jälkeen toiseksi eniten kirjoja asukaslukuun suhteutettuna ja että meillä on kirjanimikkeiden määrä lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1980 vuoteen 1994. Tämä näyttää hyvältä, mutta Lehtonen ei vedä mitään johtopäätöstä siitä, että samana aikana kirjojen myynti on pysynyt kappalemääräisesti suunnilleen samana. Kirjojen kohdalla ei ole toteutunut se markkinatalouden laki, että tarjonnan monipuolistuessa myös kysyntä lisääntyy. Lehtonen toteaa sinänsä aivan oikein, että OECD:n selvityksen mukaan nykynuorten lukutaito on selvästi parempi kuin vanhempien ikäluokkien. Tämä selittyy pääasiassa koulutustason nousulla. Kirjoittaja unohtaa mainita, että kun verrataan saman koulutustason omaavia alle 25- ja yli 50-vuotiaita, niin vanhempien lukutaito on parempi. Kysymys, jota ei lainkaan käsitellä kirjassa, on nuorten kirjojen lukemisen määrän äkillinen romahtaminen. Vuonna 1991 nuoret lukivat keskimäärin kirjan kuukaudessa, mutta neljä vuotta myöhemmin vain kirjan pari vuodessa. Opetushallituksen selvityksen mukaan peruskoulun 9.luokan oppilaista 43 prosenttia ei lue lainkaan tieto- tai kaunokirjallisuutta. Olen saanut samansuuntaisia tuloksia lukiolaisten keskuudessa tekemissäni selvityksissä. Luettujen kirjojen määrä on romahtanut ja keskittynyt harvojen herkuksi; ahkerimmin lukeva viidennes oppilaista lukee lähes kahdeksankymmentä prosenttia vapaa-aikana luetuista kirjoista. Hyvästäkään lukutaidosta ei ole paljon iloa tai hyötyä, jos sitä ei käytetä. Miksi nämä dramaattiset muutokset, joihin voidaan lisätä vielä lukiolaisten lähes kolmenkymmenen prosentin lukunopeuden lasku, ovat tapahtuneet juuri 90-luvulla? Luotettavaa tutkimustietoa ei ole, mutta hyviä ehdokkaita syyllisiksi on kasapäin. Kuinka paljon on vaikuttanut se, että Suomessa voi tänään katsoa televisiota aamukuudesta myöhään yöhön turvautumatta ollenkaan lastenohjelmiin? Miten on vaikuttanut rock-videoiden sekunnin, kahden otosaika nuorten pitkäjänteisyyteen ja keskittymiskykyyn? Entä kouluun pesiytynyt 3H-ajattelu: opettamisen ja oppimisen pitää olla helppoa, hauskaa ja huomaamatonta? Mitä merkitsee Internetin kuvallistuminen? Lisäkysymyksiä olisi helppo keksiä. Kirjastojen tilanteesta Lehtonen kertoo tyytyväisenä, että vuonna 1992 niihin hankittiin 1,8 miljoonaa kirjaa. Tosin hän myöhemmin toteaa, että viime vuosikymmenellä kirjastojen hankintamäärärahat ovat kaventuneet noin 20 prosenttia. Kun verrataan kirjahankintoja huippuvuoteen 1988, niin viiden viimeisen vuoden aikana Suomen kirjastoihin on jäänyt hankkimatta kahdeksansataatuhatta kirjaa vuodessa. Tämä selittyy, paitsi määrärahojen pienentymisellä, myös kirjastobudjettien uusjaolla. Useissa kunnissa panostukset uusiin aineistomuotoihin ja tietotekniikkaan ovat syöneet kirjamäärärahoja. Lehtonen osoittaa syyttävällä sormella isoja kustantajia, jotka hänen mukaaansa "elävät bestsellereillä" ja sen seurauksena "uhanalaisia lajeja ovat varsinkin käännetyt runot ja draamat". Oikeampi osoite saattaisi olla kuntien päättäjät ja kirjastot, koska pienilevikkisen kirjallisuuden menekistä suuri osa perustuu juuri kirjastojen ostoille. Post scriptumin sisällöstä valtaosa koskee pohdintaa, kuinka nykyisessä mediotuvassa maailmassa kirja löytää oman paikkansa ja onko kirjalla jotain itseisarvoa ylitse muiden medioiden. Kirjassa on syvällistä pohdintaa eri välineiden suhteista ja vuorovaikutuksesta. Toisaalta siitä puuttuu näkökulmia, jotka selittäisivät kirjan suurimmat vahvuudet. Teoksessa ei käsitellä juuri mediamaailman ehkä polttavinta kysymystä: kuvan ja sanan suhdetta. LUKEMINEN ON HANKITTU TAITO Alaotsikko "Kirja medioitumisen aikakaudella" kertoo pitkälle Lehtosen kirjan tavoitteet. Hän pohtii monelta kannalta ja joskus ärsyttävän hiuksia halkoen meditoituvan ympäristön vaikutusta kirjan asemaan. Lehtosen lähtökohtaan voi suhtautua epäillen. Hänen mielestään lukeminen ja puhuminen ovat samanlaisia taitoja, eikä hän sen tähden anna oikeutta lukemisen erityisaseman korostamiselle. Puhumisen ja lukemisen ero on siinä, että puhumaan oppii sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta lukeminen on tietoisesti hankittu taito. Sitä ei valitettavasti opita olemalla yhteydessä lukutaitoisiin kanssaihmisiin, eikä sen opettelu ole edes helppoa, hauskaa, huomaamatonta. Muutenkin kirjassa ilmenee linjansa mukaisesti kirjan arvon aliarvioimista. Lehtosen lempiajatus näyttää olevan tasapäistää kirja muiden medioiden kanssa samalle viivalle. Lehtonen kirjoittaa, kuinka nykyään eri mediat elävät keskenään symbioosissa ruokkien toinen toisiaan aiheillaan ja juonillaan. Esimerkiksi hän ottaa Disney-yhtiön tuottaman elokuvan Herkuleen urotöistä. Disney pystyi hyödyntämään elokuvan monella tavalla: esittämisen teattereissa ja kaupallisilla kaapelikanavilla, tekemällä siitä televisiosarjan, sarjakuvia, cd-rom-pelejä ja muita oheistuotteita sekä rakentamalla huvipuistoihinsa laitteita. Tämä kaikki on tietysti totta, mutta alkuperäinen tarina on sanallinen, jolle Disney on antanut kuvan ja visuaalisen muodon. Vaikka nykyään on jonkin verran ilmestynyt kirjoja, jotka perustuvat televisiosarjoihin, ne ovat edelleen (onneksi) poikkeuksia. Kirjallisuus on ollut useimmin antavana osapuolena ja kuvallinen media, elokuva, televisio ja tietokonepelit, saavana. Pohtiessaan kirjallisuuden kehitystä antiikin Kreikasta nykypäivään Lehtonen ei tunnu huomanneen yhden kaikkien aikojen suurimman keksinnön, kirjapainon merkitystä. Gutenbergilainen kirjapaino saa vain muutaman merkinnän ja nekin enemmän tai vähemmän sivulauseissa. Lehtoselle tuntuu digitaalinen tarvepainatus olevan suurempi ja vallankumouksellisempi keksintö kuin konsanaan länsimaista kulttuuria, tiedettä ja teknologiaa ratkaisevasti kehittänyt kirjapaino. Tässä on Post scriptumin suurin puute. Jos kirjoittajan tarkoituksena on pohtia kirjan asemaa muiden medioiden joukossa, kuten Lehtonen kertoo, olisi odottanut, että hän ottaisi kantaa kirjan vaikutuksesta myös tiedollisella saralla. Mutta hän ei käsittele lainkaan kolmen ratkaisevan tärkeän tekijän, foneettisen kirjaimiston, kirjapainon keksimisen ja uskonpuhdistuksen, merkitystä kulttuurin, tieteen, koulutuksen ja sosiaalisten muutosten taustalla. Pertti Suvanto kirjoitti tämän lehden Poimintoja -palstalla (Kanava 6/1994): "Lapsiluvun pudottaminen 6,5:stä 3,5:een kesti Yhdysvalloissa 58 vuotta, Indonesiassa 28 vuotta, Kolumbiassa 15 vuotta ja Kiinassa 7 vuotta". Tuskin kukaan voi kiistää, etteikö lukutaidon - erityisesti naisten lukutaidon - leviäminen olisi yksi tärkeimmistä tämän trendin selittäjistä. Olisin toivonut Lehtoselta pohdintoja esimerkiksi kirjan merkityksestä sosiaalisissa muutoksissa. Siinä yhteydessä hän olisi voinut perustella esipuheessaan esittämänsä väitteen, ettei lukutaidon leviäminen johda "automaattisesti ihmissuvun hyvinvoinnin kaikkinaiseen kasvuun". Tähän kysymykseen ei kirjasta nyt löydy vastausta. Puutteena voi pitää sitäkin, ettei lähdeluettelosta löydy lainkaan Neil Postmanin teoksia. Hänhän on ehkä perusteellisimmin käsitellyt sanan ja kuvan välisiä suhteita ja kuvan vallan tuomia muutoksia asenteihimme, tiedonmuodostukseemme ja ajattelutapoihimme. Postmanista Lehtonen olisi saanut todella kovan luokan sparraajan ajatuksilleen. Post scriptumissa verrataan oikein taulukon muodossa kirjoitetun ja puhutun kielen eroja, mutta sanallisuuden ja kuvallisuuden eroista ei ole sanaakaan. Lähdeluetteloa lukiessani kiinnitin huomioni lähteiden kielivalikoimaan. Vahvistaakseni saamaani kuvaa laskin lisäksi kahdesta muusta mediaa käsittelevästä kirjasta (Suoranta Ylä-Kotola: Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa ja Seppänen: Katseen voima) lähdeteosten kielet. Tulos oli hämmentävä: yhteensä 496 lähdeteoksesta on englanninkielisiä 239, suomenkielisiä 232, ranskankielisiä 12, saksankielisiä 10 ja ruotsinkielisiä 3 kappaletta. Vain joka kahdeskymmenes on muun kuin suomen- tai englanninkielinen. On uskomatonta, että maassa, jossa voi kirjoittaa kahdeksan laudaturia seitsemällä kielellä ja uskonnolla, parhaiten koulutetut kansalaiset käyttävät käytännössä vain kahta kieltä. Tuskin selitys on, että kaikki oleellinen ja uudistavin alan tieto olisi ilmestynyt näillä kahdella kielellä tai niille käännettynä. Olisiko nyt tuumaamisen paikka opetuksen painopisteen suhteen peruskoulussa ja lukiossa? Mikko Lehtonen, Post scriptum. Kirja medioitumisen aikakaudella. Vastapaino 2001, 233 sivua. Julkaistu: Kanava 2/2002 |
