Radioarkiston päällikkö
Lasse Vihonen
vastasi
kirjoitukseeni "Aleksandrian kirjaston palo?" (Kanava 6/2001).
Hän luki kirjoitukseni
rivien välistä enemmän kuin olin sinne tarkoittanut.
Vihosen mielestä olin ollut hämmästynyt ja närkästynyt, kun "virkailija ei puhelin- keskustelun yhteydessä ryhtynyt saman tien etsimään hänelle vanhaa radio-ohjelmaa". En ollut hämmästynyt enkä närkästynyt. Päinvastoin, niinä kolmena kertana, joina olen ollut yhteydessä radioarkistoon, olen saanut asiallisen ja ystävällisen palvelun. Kerroin tapauksen johdantona varsinaiseen kysymykseeni, miksi ei ole olemassa Helsingin yliopiston kirjaston tapaan sellaista julkista arkistoa, jossa olisi mahdollista kuunnella ja katsella vanhoja radio- ja TV-ohjelmia. Lasse Vihonen kertoi mikä on tämän hetken tilanne: ei ole olemassa lakia, joka takaisi vapaa-kappalelain tavoin myös sähköisten ohjelmien säilyttämisen ja mahdollisuuden niihin jälkeenpäin tutustumiseen. Tästä olen hämmästynyt ja tämän takia kirjoitin juttuni. Varsinkin vastineen loppupuolen mukaan Vihonen näyttää olevan samaa mieltä kanssani siitä, että on syytä keskustella mahdollisuudesta säilyttää radion ja television ohjelmat muuallakin kuin Yleisradion omissa arkistoissa. Silloin olisi mahdollista saada myös muiden yhtiöiden ohjelmat samaan arkistoon. Kysehän on meidän kansallisesta kulttuuriperinnöstämme aivan samalla tavalla kuin kirjojen ja lehtien kohdalla. Lasse Vihoselta jäi vastaamatta yhteen esittämääni kysymykseen. Kuinka paljon esimerkiksi Ylen ohjelmista on vuosien aikana kokonaan hävinnyt tai hävitetty. Montako Jatkoaikaa tai Naapurineljännestä on säilynyt? Perusteellisesta vastineesta huolimatta minulle jäi tunne, että vastaus tuli väärällä lähettäjänimellä. Muotoilin kysymyksen alun "voiko joku viisas poliitikko kertoa". Ehkä kysymyksessäni oli adjektiivi liikaa, sillä yksikään poliitikko ei ole ottanut asiaan kantaa tämän lehden palstoilla eikä yksityisesti. Pidin ja pidän edelleen asiaa tärkeänä, niinpä lähetin liikenne- ja viestintäministerille ja jokaiselle radion hallintoneuvoston 21 jäsenelle sähköpostiviestin, jossa kerroin, että olen julkaissut mielipiteeni ja pyysin heiltä kommenttia. Lähetin viestit kesäkuun alussa, siis lähes kolme kuukautta sitten. Haaviin on uinut yhden jäsenen hyvän kesän toivotus, muuten ei nykäisyn nykäisyä. Olemme saaneet lukea ja kuulla kyllästymiseen asti, kuinka uudet mediat ratkaisevasti parantavat päättäjien ja kansalaisten välistä kanssakäymistä. Tämän tapauksen myötä minulta meni kerralla usko suomalaisten poliitikkojen haluun käydä keskustelua tavallisten kansalaisten kanssa. Sanon suomalaisten, koska minulla on juuri samalta ajalta toinen kokemus sähköpostin tehokkuudesta ja nopeudesta. Tyttäreni työpaikalla oli käyty väittelyä ikuisuuskysymyksestä: onko Viro suomeksi Viro vai Eesti. Hän päätti selvittää asian mahdollisimman arvovaltaisella tasolla ja lähetti kysymyksen presidentti Lennart Merelle. Viesti lähti lauantaina kello 19.32 ja "presidendi vastus" oli kirjaantunut sunnuntaina kello 23.18. Viro näyttää ottaneen todella "tiikerin loikkansa", kun meillä on jääty tyhjyyttään kolisevalle juhlapuhehöpinälle Suomesta ykköstietoyhteiskuntana. Julkaistu: Kanava 7/2001 |
