Helsingin Sanomien radio-ohjelmiin erikoistunut toimittaja Matti Ripatti
kirjoitti Kanavalla-kolumnissaan (HS 10.11.99), kuinka radion (samoin
TV:n) ohjelman ikä on lyhyempi kuin kirjan. Hän kysyy "kuinka moni
ohjelma tekee edes suhteellisen pysyvän majan muistiin, elää
synnyttäminään tunteina ja ajatuksina".
Törmäsin tähän erään kuulemani radio-ohjelman yhteydessä. Siinä esitettiin yllättäviä numeroita, jotka olin autuaasti unohtanut, koska ohjelmasta oli kulunut useampi vuosi. Tiedoilla olisi käyttöä vielä tänäänkin, joten soitin ohjelman tekijälle. Hänen silloin käyttämänsä tietokoneen kovalevy oli mennyt rikki, joten en saanut häneltä tietoa. Seuraavaksi soitin Ylen arkistoon. Koin melkoisen yllätyksen. Olisin saanut tiedon, jos olisin muistanut tarkan esityspäivän ja -ajan. Kasetin kopioinnista olisi veloitettu 300 markkaa. Olisin voinut pyytää etsimään ohjelman, mutta etsinnästä olisi veloitettu 300 markkaa tunnilta. Sitä mahdollisuutta, että olisin itse mennyt paikan päälle kuuntelemaan ohjelman, ei ollut. Kun ihmettelin mielestäni korkeahkoja hintoja, sain vastaukseksi, että Yle on osakeyhtiö ja sen arkisto on yhtiön: enhän pääse tutustumaan Valmetinkaan arkistoihin. Selitys ei oikein vakuuttanut. Yhtyneet Kuvalehdet on myös osakeyhtiö enkä pääse senkään arkistoihin, mutta sen tuotteisiin pääsen kyllä tutustumaan. Jos samainen tieto olisi löytynyt Kanavasta, Suomen Kuvalehdestä tai Hymystä, ongelmaa ei olisi ollut. Olisi riittänyt, että olisin mennyt Yliopiston kirjastoon, mistä löytyy kaikkien Suomen lehtien vuosikerrat. Olen ymmärtänyt, että tämä perustuu lakiin. Voiko joku viisas poliitikko kertoa, miksi sähköisten viestimien ohjelmia ei ole mahdollista samalla tavalla katsoa tai kuunnella myöhemmin kuin painettuja? Miksi sähköiset mediat poikkeavat paperille painetuista niin paljon, että kaikkia ohjelmia ei ole säilytetty eikä edelleenkään säilytetä? Kysymykset ovat aiheellisia, koska elämme melkoista murrosta, jossa sähköisen median vaikutus sekä hyvässä että ennen kaikkea pahassa on ollut ja on valtava ja niiden valta vain kasvaa. Maallikon on helppo ajatella, että se hulvaton meno ja meininki, joka vallitsi varsinkin muinaisessa Repo-radiossa, mutta myös myöhemmin, johtui osaksi siitä, että toimittajat tiesivät, etteivät koirat pahemmin perään hauku. Voi kuvitella, että tietäessään kirjoituksen jäävän jälkipolvien reposteltavaksi, niin sitä tulee ajatelleeksi muutaman kerran, mitä paperille laittaa. 2047 vuotta sitten tapahtunutta Aleksandrian kirjaston paloa pidetään yhtenä pahimpana länsimaista kulttuuria kohdanneena katastrofina, palossa tuhoutui lähes kokonaan 700 000 kreikkalaisen kirjallisuuden kirjakääröä. En tohdi verrata Ylen tapaa tuhota omat ohjelmansa Aleksandrian paloon, mutta kyllä se vastaa ainakin pienen kyläkirjaston polttamista. Se, että Yle ei säilytä kaikkia ohjelmiaan eikä sen tuotteet ole meidän tavallisten ihmisten saatavilla ilman melkoisia taloudellisia uhrauksia, on sitä kummallisempi, koska Yleisradio on Virallisen lehden lisäksi ainoa kansalaisten omistama viestintäväline. Kansakunnan muistissa on melkoinen musta aukko, joku saataisi puhua jopa kulttuuriskandaalista. Tiedän hyvin, että arkiston muuttaminen julkiseksi aiheuttaa kuluja, mutta aiheutuuhan sanoma- ja aikauslehtien säilyttämisestäkin. Digitaalisuuden myötä kyse ei ole edes tilaongelmasta. Olisi virkistävää ja varmasti myös ratki riemukasta käydä tarkistamassa, mitä Jatkoajassa tai Näin naapurissa todella sanottiin, eikä joutuisi vain pitäytymään hataraan muistikuvaan, jonka ohjelmat ovat jättäneet. Ja mitä vielä tulee Aleksandrian kirjaston kokoon, niin olen kuullut useamman tietyhteiskuntaentusiastin suusta väitteen, että heidän kotikirjastossa on enemmän informaatiota kuin mainitussa kirjastossa oli. Tämä ankka on syytä ampua alas ennen kuin se pääsee kunnolla lentoon. 700000 volumenia vastaa 100000 - 150000 kirjaa, siis vähintään 2500 hyllymetriä. Julkaistu: Kanava 4 - 5/2001 |
