 Juha Suoranta
lainasi Pentti Holappaa vastineessaan
kirjoitukseeni
Orwell oli oikeassa (Kanavat 4-5 ja Palautetta on mukava saada, varsinkin jos se olisi asiallista ja pitäytyisi siihen, mistä on ollut kyse ja jos se ei kävisi voimakkaasti henkilön päälle. Suorannan mukaan olen demagogi, fundamentalisti, populisti, konservatiivi ja sekä mediapelkoinen että -paniikkinen. Hän kertoo meille, että suhtaudun "epäluuloisesti ja penseästi mediakulttuuriin", minulla on "mekanistinen kielenkäsitys" ja harrastan "terminologista pelleilyä". Näillä eväillä on vaikeaa käydä asiallista keskustelua, mutta yritän. Asiallisen keskustelun lähtökohtana on, että argumenttiin vastataan argumentilla, kysymykseen suoralla vastauksella. Vastaukseksi ei riitä, että näin asia on. Sormenjälki-kolumnissani olin huolestunut siitä, että lukutaito-termiä ja lukemista käytetään kaikenlaisen tiedon vastaanottamisen synonyyminä, oli se sitten lukemista, katselemista tai kuuntelemista. Toiseksi väitin, että lukutaidon taso on laskenut. Esimerkiksi otin yhdysvaltalaisten funktionaalisen lukutaidottomuuden lisääntymisen puolessa vuosisadassa seitsemänkertaiseksi. Väitin myös suomalaisten lukiolaisten lukunopeuden taantuneen kahdessakymmenessä vuodessa kolmellakymmenellä prosentilla. Kolmanneksi esitin, että jos lineaaris-abstraktista lukemisesta siirrytään kuvan katselemiseen, niin se tulee muuttamaan ajattelutapojamme. Sanoin, että "televisiota katsomalla ei olisi koskaan keksitty televisiota". Neljänneksi oletin, että koulun tarkoituksena on edelleenkin pyrkiä kasvattamaan rationaaliseen ajatteluun kykeneviä, kokonaisuudet hallitsevia, sivistyneitä kansalaisia. Kirjoitin, että "kokonaisuuksien hallinta edellyttää koulutusta ja opiskelua, ja se taas edellyttää lukemista ja vanhaa kunnon kateederiopetusta, ei sitä hankita tietoverkoissa surffailemalla ja multimedian kanssa sähläämällä". Esitin kysymykset kasvatustieteilijöille, oppimispsykologeille ja sosiologeille. On hyvä, että edes kasvatustieteilijä vastasi. Professori Suoranta kuittaa aluksi lukutaito-termin holtittoman käytön toteamalla, että "lukutaidon käsitettä näytetään suomalaisessakin keskustelussa käytettävän eri merkityksissä". Myöhemmin hän kirjoittaa, että kysymyksessä on "vain arkipäiväisen kielenkäytön muuttuminen, tai laajemmin kielen evoluutio". Olen eri mieltä. En usko, että jossain nuorisojoukossa yht'äkkiä olis alettu puhuu, että mennää himaa lukee telkkarii. Kyllä syyllisiä terminologian muutokseen pitää etsiä joko kasvatustieteilijöiden tai semiootikkojen piiristä. Kysyn edelleen Suorannalta, miksei kuvan ymmärtäminen tai tulkitseminen ole sopiva määre. Uskomukseni on, että koska lukutaitoon liittyy niin paljon positiivisia asioita - sehän on ollut kaiken länsimaisen kulttuurin, tieteen ja teknologian kehityksen edellytys - halutaan tämä positiivisuuus liittää myös kuvan katseluun ja uusmedioihin. Suoranta suhtautuu epäillen lukutaitotutkimuksiin. Hän kirjoittaa: "lukutaidon 'taso' ja tila ovat enemmän lukijassa ja tulkitsijassa kuin empiirisissä havainnoissa". Odotan kiinnostuneena hänen kriittistä arviotaan esim. OECD:n rahoittamasta Literacy in the Information Age (2000) tutkimuksesta. Väitteeni lukiolaisten lukunopeuksien taantumisesta kolmellakymmenellä prosentilla perustuu keräämiini tietoihin yli kahdeltakymmeneltä vuodelta. Mittavälineenä olen käyttänyt venetsialaisten 1200-luvulla keksimää mainiota laitetta, kelloa. Kolmanteen väitteeseni Suoranta toteaa: "media- ja muu aktivismi ei olekaan sitä, mihin yli kolmekymppiset ovat tottuneet, vaan hakee omat tapansa ja käytänteensä, puhutaan vaikka sämpläämisestä, joissa esim. kuvan ja tekstin suhde oppimisen ja maailmanhahmottamisen välineenä määrittyy uudelleen". Häneltä jäi vastaamatta, olisiko televisiota katsomalla keksitty televisio. Ei riitä juhlapuheinen todistelu uusien välineiden erinomaisuudesta, pitäisi olla myös faktoja, kuinka ne ovat lisänneet tietoa, luovuutta, älykkyyttä, oppimista, viisautta ja sivistystä. Olen sen verran konservatiivi, että katson kunnon kateederiopetuksen olevan paras metodi tietojen ja taitojen opetuksen. Suoranta on kanssani eri mieltä. Hän kirjoittaa, ettei se toimi, vaan kertoo menneestä maailmasta. Miksi se ei toimi, sitä Suoranta ei kerro. Yhteiskunnassa pitäisi olla kaksi instituutiota, jotka eivät kulje edistyksen eturintamassa. Toinen on kirkko ja toinen koulu. Mielestäni koulun tulisi seurata tarkoin uusi virtauksia ja ottaa niistä ne, jotka tuovat lisäarvoa oppimiseen ja opettamiseen. Jos käy ilmi, että jotkut uudet välineet ovat ratkaisevasti parempia kuin kateederiopetus ja kirja,niin luovutaan kateederiopetuksesta ja kirjasta, kyllä se minulle sopii. Oppinut opponenttini kirjoitti muutakin. Hän on innostunut heimoista, jotka elävät koulutus- ja mediakentillä. Toinen on halveksittava "ne jyrää meittin"-heimo (njm) ja toinen avarakatseinen "ei ne mitään jyrää"-heimo (enmj). Mieleeni tuli välittömästi kaksi muutakin heimoa koulutuskentältä. Ne muodostuvat kentän tärkeimmistä osallistujista, oppilaista. Uudet heimot ovat "ne jyrää itsensä" (nji) ja "ei vois vähempää kiinnostaa" (evvk). Kehotan Suorantaa joskus keskustelemaan vaikka lukion opettajien kanssa. Luulen, että jokainen opettaja tunnistaa nämä heimot ja ainakin evvk-heimon jäseniä on suhteellisesti enemmän kuin demarien äänestäjiä. Mitä tulee Suorannan heittoon mediapelostani ja Eniten Suorannan vastineessa ihmettelin hänen ivallista ja ironista suhtautumistaan tietoon ja sen merkitykseen. Hän pilkkaa njm-heimon fundamentalistien initiaatioriittiä, ylioppilaskirjoituksia ja jatkaa: "Ai hurja, enää eivät nuoret tiedä mitä sana 'säie' tarkoittaa eivätkä osaa ajoittaa Väinö Linnan Pohjantähden tapahtumia. Herran tähden!" On surullista, jos ei osata ajoittaa Pohjantähteä, mutta vielä surullisempaa on, jos ei tunneta sanaa "säie", varsinkaan säieteorian yhteydessä. Tuntematta Suorannan tieteellistä tuotantoa sen kummemin luulen hänen lukeneen bourdieunsa, derridansa, foucaultinsa, habermasinsa, kristevansa, latourinsa, loytardinsa ja von wrightinsä huolellisesti enkä epäile, etteikö lukulistaan olisi kuulunut myös Fayerabend, Kuhn, Lakatos ja Popper. Anything goes. Mutta kannattaisiko listaan liittää myös Aron, Bricmont, Enqvist, Eysenck, Feynman, Innis, Postman, Sokal, Weinberg ja ehkä kirottu Ahmavaarakin? Kysymys on loppujen lopuksi koulun antaman opetuksen sisällöstä. On vakavasti harkittava, mitä siellä opetetaan, kuinka paljon ja miten. Näinä äidinkielen yo-kirjoitusten tulosten romahduksen, matematiikan surkean tason ja koulukiusaamisen lisääntymisen aikoina ehkä paras lukemistani ohjeista koululle löytyy Yrjö Ahmavaaran kirjasta Hyvinvointivaltion tabut: "koulussa opettajien tehtävä on opettaa ja oppilaiden oppia". Taidatkos sen selkeämmin sanoa, vai mitä, Juha Suoranta? Julkaistu: Kanava 8/2000 |
