Professori Seppo Mustonen kirjoittaa
Survo-ohjelmansa käsikirjassa:
Hyvän ohjelman tulisi olla kuin soitin, joka vaatii paljon ennen kuin
antaa parastaan. Jos viulu keksittäisiin tänä päivänä,
niin monet moittisivat sen surkeaa käyttöliittymää. Kuitenkin viulu on
paljon kehittyneempi kuin mekaaniset yksinkertaiset soittimet, koska se
antaa puitteet todellisille lahjoille ja jopa virtuoositeetille.
Analogia tietotekniikkaan on selvä. Graafiset käyttöliittymät ovat kuin sähköurkuja, joilla saadaan aikaan ihan mukavia soundeja, mutta se syvin olemus jää saavuttamatta. Ikonitekniikalla on pyritty alentamaan tietokoneiden käyttöönottokynnystä . Mainoksessa puhuttiin taannoin "vain viidestä pienestä minuutista". Entä niiden viiden minuutin jälkeen? Ikonit kahlitsevat usein ohjelmien käyttäjiä vain niihin toimintoihin, joihin ne ovat suunniteltu. Nykyään puhutaan paljon interaktiivisuudesta. Mitä se voisi olla tietotekniikassa? Eikö se ole parhaimmillaan käyttäjän ja ohjelman välistä vuorovaikutusta? Interaktiivisuus on suurempi avoimissa, useimmiten merkkipohjaisissa ohjelmissa. Ikoneihin liitty toinen paljon syvempi ongelma. Latinalaisia kirjaimia on kielestä riippuen käytössä 26:sta 34:ään. Japanin kielessä on merkkejä tuhansia, kiinassa kymmeniä tuhansia. Sekä tieteen että teknologian historia on opettanut, että mitä vähemmän on merkkejä käytössä sitä kehittyneimpiä asioita kyetään tekemään. Kuka meistä muistaa japanilaisia Nobel-palkinnon saajia? (Kyllä heitä on, mutta suurin osa heistä on tehnyt tutkimustyönsä länsimaissa.) Uskallan väittää, että ikonien käyttö kahlitsee ratkaisevasti sitä paljon puhuttua ja vaadittua luovuutta. Graafiset käyttöliittymät ovat vain yksi osa kuvallisen viestinnän tulvasta. Tämän viestinnän äiti ei ole elokuva, koska se ei koskaan haluunnutkaan olla muuta kuin mitä se on; viihdettä ja parhaimmilaan taidetta. Äiti on televisio. TV vaatii itselleen paitsi viihteen niin myös tiedottamisen ja opettamisen pääroolit. Looginen jatke televisiolle on hyper- ja multimediat. Innokkaimmat kannattajat ovat vakavissaan sitä mieltä, että multimediat tulevat ennen pitkää korvaamaan kirjat ja lehdet. Olen kuulut omin korvin opetushallituksen virkahenkilön suusta, että "tulevaisuuden koulussa lapset eivät joudu juuri lainkaan lukemaan". Tämä uskomaton lause pohjautuu siihen skenaarioon, missä lapset saavat opetuksensa opettajilta ja multimedia-rompuilta. CD-rom-luetteloissa esiintyy uusi termi edutainment . Jos olen ymmärtänyt termin oikein, niin sillä tarkoitetaan viihteen ja oppimisen liittoa. Opettamisen tärkein päämäärä näyttää olevan se, että oppiminen olisi mahdollisimman mukavaa ja vaivatonta. Mutta sitähän se ei ole. Oppiminen on usein - valitettavasti - kuivaa, pitkästyttävää ja raskasta. Multimedia-entusiastit pitävät multimedian parhaana puolena sen samankaltaisuutta ihmisen tiedonkäsittelyn kanssa. Heidän mukaansa ihminen käsittelee tietoa assosiatiivisesti. Samoin multimediassa voidaan navigoida teksti-, ääni- ja kuvamassassa omien mielihalujen mukaisesti. Tämä voi olla hauskaa, mukavaa ja parhaimmillaan inspiroivaakin. Mutta jos lähdetään oppimisesta, niin silloin tälläinen navigointi ei ole paras tapa. Oppiminen tapahtuu kognitiivisesesti, abstraktisesti, loogisesti, lineaariseti ja analyyttisesti. Ja silloin parasta tapa on lukeminen tai kuunteleminen. Olen muuten usein ihmetellyt sitä, miksi viestimet jaetaan perinteisiin ja sähköisiin viestimiin. Tälläisessä jaottelussa painottuu sanoman lähetystapa, ei sen sisältö ja muoto. Raja ei mene painetun sanan ja radion välissä, koska ne kummatkin perustuvat tiedon esittämisen lineaarisuuteen. Raja on radion ja television välissä. Ratkaisevaa on kuvan asema viestinnässä. Silloin kun kuva on hallitseva, muuttuu tiedon käsittely aivan toisenlaiseksi. Mukaan tulevat voimakkaasti tunne ja mielikuvat. Silloin kun on kysymys uuden asian oppimisesta, niin se on opittava lineaarisesti ja analyyttisesti. Televisiota ei voida keksiä katsomalla televisiota. Multimediat ovat enemmänkin TV:n kuin kirjan tai puhutun sanan jatketta. Ja siihen pätee samat rajoitukset kuin televisioonkin. Multimedian kehittelijät valitavat usein nykyisten koneiden pientä muistin määrää ja vähäistä vääntöä, koska ohjelmiin ei saada heidän mielestä riittävästi liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Aivan selväasti suunnittelijat pyrkivät lisäämään kuvan vaikutusta ohjelmissaan. Halutaan kuva hallitsevaksi myös multimedioissa. Väitän, että tämän seurauksena on vaarana, että lukutaito tulee heikkenemään. Lopputulos saataa pahimmillan olla se, mihin Yhdysvalloissa on jo käytännössä jouduttu; on pakko tehdä kuvaan ja ääneen perustuvia multimedioita opetustarkoitukseen, koska osa (ja se on yllättävän iso) aikuisistakaan ei osaa lukea. Hyper- ja multimedioilla on tietysti omat hyvät puolensa. On paljon asiota, joissa ne ovat jopa ylivertaisia. Ajattelen nyt lähinnä tietosanakirjoja, asiantuntijoiden ja opettajien apuvälineitä havainnollistajina, esittelyjä tai vaikkapa mainoksia. Mutta pitää kuitenkin tunnustaa se, että kaikkein parhaita ne ovat, kuten televisiokin, loistavina viihdyttäjinä. Julkaistu: MikroPC 5/1995 |
