Maallikko törmää silloin tällöin asiohin, jotka hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Olen aina luullut, että varsinkin tiedemiesten käyttämissä puheenvuoroissa termistön käyttö on tarkkaa ja korrektia. Luulo ei näytä olevan tiedon väärti. Usean vuoden ajan olen eri yhteyksissä Enkä nyt puhu mistään "pelin lukemisesta" tai "ympäristölukutaidosta" (HS 31.12.99), jotka ovat vähän samaa sukua kuin muutama vuosi sitten muodissa olleet, usein keinotekoiset ja mauttomat, muunnelmat Milan Kunderan kirjan Olemisen sietämätön keveys nimestä. Tarkoitan lukutaitotermin käyttämistä oppimisen ja ymmärtämisen synonyyminä. Tässä lehdessä oli taannoin (9/98) Juha Suorannan artikkeli Mediakasvatus lisäämässä kasvatustieteiden markkinavetoa. Suoranta kertoo kuuluvansa edistyksellisiin kasvatusteoreetikkoihin ja aivan samoin kuin edistyksen eturintama 70-luvulla osoitti Orwellin olleen oikeassa, kun se todisti, että yhden puolueen diktatuuri on todellista demokratiaa, niin Suoranta todistaa tänään samaa. On olemassa douplespeakia. Suorannan kohdalla douplespeakia on puheet medialukutaidosta. Mollattuaan ensin mekaanisen lukutaidon tutkimisen hän ottaa esiin termin toiminnallinen lukutaito. Suoranta määrittelee sen seuraavasti: "toiminnallinen lukutaito tarkoittaa kaikkialla samaa: lukemisen ymmärtämisen lisäksi se edellyttää, että pystyy huolehtimaan itseään koskevista asioista, tunnistamaan vääryyksiä ja tekemään niille jotain." Myöhemmin hän kirjoittaa: "Enää ei riitä, että osaa lukea vain tekstejä. Mediakulttuurissa on osattava lukea erilaisia kuvia, ääniä, tekstejä ja niiden yhdistelmiä." Tämä on holtitonta ja jos vain uskaltaisin, niin käyttäisin sanaa törkeää, lukutaito-termin väärinkäyttöä. Minun sanavarastossani lukeminen on visuaalisten symbolien mielekästä tulkitsemista, ei kuvien katselemista eikä puheen tai musiikin kuuntelemista. Suoranta ei ole suinkaan yksin. Tiede 2000-lehdessä (6/94) Pekka Niemi ja Marja Vauras päätyivät artikkelissaan Tule taitavaksi lukijaksi siihen, että kaikkein kehittyneintä lukemista on kuunnella asiantuntijan ääneenajattelua! Opetusministeriössä on helmikuussa valmistunut raportti, joka kantaa nimeä Suomi (o)saa lukea. Työryhmä ei käsittele vain perinteistä lukemista, vaan lukutaitoihin sisällytetään kaikenlainen tiedon vastaanottaminen oli se sitten lukemista, kuuntelemista tai katsomista. Ärhentely olisi tietysti turhaa, jos huolimattomalla termien viljelyllä ei olisi mitään merkitystä, mutta sillä on. Kun puhutaan median, kuvan tai tietokoneen lukutaidosta, annetaan ymmärtää, että ne kaikki ovat tasa-arvoisia tiedonhankinta- ja tiedonmuodostusvälineinä, joita ne eivät suinkaan ole. Kirjapaino muutti tapaamme ajatella. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat lineaaris-loogista tiedonkäsittelyä. Foneettinen kirjaimisto ja kirjapaino mahdollistivat rationaalisen ajattelun massatuotteena. Se taas mahdollisti sen länsimaisen tieteen ja teknologian valtavan kehityksen, jonka eräänä huipentumana voidaan pitää nykyisiä elektroniikan huipputuotteita, matkapuhelinta, tietokonetta ja tietoverkkoja. Ilman lukutaitoa ei näitä olisi olemassa. Kuvalla ei voi esittää yleistyksiä, abstraktioita ja koherentteja propositioita. Sillä voidaan esittää vain tietty metsä, puu tai kukka tietyllä hetkellä tietyssä paikassa. Yleistykset ja abstraktiot edellyttävät symbolien käyttöä, ne edellyttävät sanoja. Kuva ja sana ovat kaksi eri asiaa, usein jopa toisilleen vastakkaisia tiedonvälittäjiä. Tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Neil Postman on tiivistänyt tämän eron kirjassaan Lyhenevä lapsuus: "Kuva voi todellakin kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, mutta se ei missään mielessä vastaa tuhatta sanaa, ei edes sataa tai kahta sanaa. Sanat ja kuvat ovat erilaisia keskustelumaailmoja. Sana on aina ennen kaikkea ajatus, niin sanoaksemme mielikuvituksen tuote." Ja vähän myöhemmin: "Ei voida toistaa kyllin usein, että kuva eroaa lauseesta siinä, että sitä ei voi kumota". Kuvan ja sanan välinen taistelu on ollut kaikkein kiivainta Yhdysvalloissa ja sana on hävinnyt kuin Napoleon Waterloonsa. Osoituksena tästä olkoon lukutaidon taantuminen. Toisen maailmansodan aikana amerikkalaisista oli kolme prosenttia funktionaalisesti lukutaidottomia, tänään prosentti on 22. Suomalaisten ei kannata olla mitenkään vahingoniloisia, koska me olemme menossa hyvää vauhtia perässä. Nuorison kirjojen lukeminen on parissa vuodessa romahtanut dramaattisesti, vuonna 1991 nelitoistavuotiaat lukivat keskimäärin kirjan kuukaudessa, tänään vain kirjan pari vuodessa, jos sitäkään. Kahdessakymmenessä vuodessa lukiolaisten lukunopeus on laskenut kolmisenkymmentä prosenttia. Internetin suosion räjähdysmäisen kasvun selitys on sen muuttuminen kuvalliseksi ja äänelliseksi välineeksi. Aikaa myöten se muistuttaa enemmän televisiota kuin perinteistä sanallisuuteen perustuvaa viestintä. Tämän seurauksena voi olla vakavia muutoksia ajattelutavoissamme. Esimakua siitä on antanut televisio. Sen voisi tiivistää kahteen asiaan: rationaalisuuden tilalle on tullut tunnetta painottava epärationaalisuus ja mielikuvituksen sijaan mielikuva. Olen usein ihmetellyt, miksi juuri kasvatustieteilijät ja oppimispsykologit ovat mielistyneet käyttämään lukutaito-termiä kaikenlaisen oppimisen synonyymina. Jos keiden niin heidän luulisi tajuavan kuinka erilaisia tiedonmuodostuksen välineitä kuva ja sana ovat. Jos, niin kuin toivon, rationaaliseen ajatteluun kykenevä kansalainen on edelleen koulun tavoite, pitäisi koulutuksesta päättävien tarkoin harkita, mihin koulutuksen painopiste kannattaa suunnata. Tietoyhteiskunnan suunnittelijat tuntuvat ajattelevan, että meihin kaikkiin on sisäänrakennettu kokonaisuudet hallitseva sivistynyt ihminen, mutta eihän se niin ole. Kokonaisuuksien hallinta edellyttää koulutusta ja opiskelua ja se taas edellyttää lukemista ja vanhaa kunnon katederiopetusta, ei sitä hankita tietoverkoissa surfailemalla ja multimedian kanssa sähläämällä. Olen monesti surullisena pohtinut, kuinka tietoyhteiskunnan puolestapuhujat lupaavat nuorisolle helpon, hauskan ja huomaamattoman oikotien tietoon ja viisauteen, jota oikotietä ei kuitenkaan ole olemassa. Kasvatustieteilijöiden vaikutus kasvatukseen, oppimiseen ja opettamiseen on uskomattoman suuri, koska he opettavat ja ohjaavat tulevia opettajia. Sen tähden toivon, että he tutkisivat todellisia ongelmia. He voisivat aloittaa selvittämällä, miksi televisiota katsomalla ei olisi koskaan keksitty televisiota. Tämä on aivan keskeinen kysymys näiden uusien sähköisten medioiden aikoina. Haluaisin kysyä kasvatustieteilijöiltä, oppimispsykologeilta ja sosiologeilta, miksi on ollut tarpeellista "ryöstää" lukutaito-termi oppimisen synonyymiksi. Eikö ole tarpeeksi selkeää käyttää ilmaisuja kuvan katseleminen, tulkitseminen tai ymmärtäminen ja tietokoneen käyttötaito. Tosin yhden poikkeuksen kyllä suon. Etelä-Pohjanmaalla käytettiin lukemista myös merkityksessä laskea. Niinpä seinäjokinen vuokra-autoilija ja stand up Julkaistu: Kanava 4-5/2000 |
