lukutaito lukeminen pikaluku nopea lukeminen oppiminen tietoyhteiskunta mediakasvatus tiedonhankinta kirja tehokas lukeminen tiedonmuodostus Turun tutkimus Pisa	HELPPOA, HAUSKAA, HUOMAAMATONTA? Suomalaiset lapset ja nuoret ovat pärjänneet hyvin, jopa loistavasti kansainvälisissä lukutaitovertailuissa (IEA ja PISA). Pisan mukaan suomalaiset nuoret ovat maailman parhaita lukijoita. Tätä ilosanomaa on markkinoitu tehokkaasti ja se matkustaakin ympäri maailmaa. Kuitenkin opetushallituksen omista selvityksistä on käynyt ilmi, että lukutaidon tasossa on toivomisen varaa. Alakoulun lukutaitoa mittaavan Allu-testin pisteet ovat nekin tänä päivänä selvästi alhaisemmat kuin vuonna 1994, jolloin ne normitettiin. Lukiolaisten lukunopeudet ovat taantuneet kahdessakymmenessä vuodessa noin viidenneksen. Ne eivät noudata Gaussin käyrää vaan ovat polarisoituneet: nykyään hitaasti (alle 120 sanaa minuutissa) lukevia lukiolaisia on neljä kertaa enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Lukiolaistytöistä joka kahdeksas ja -pojista joka viides lukee hitaammin kuin 120 sanaa minuutissa. Heidän lukunopeutensa lähenee uhkaavasti puhenopeutta joten he menettävät yhden lukemisen parhaista eduista. Puhetta kuuntelemalla saa tietoa puolet hitaammin kuin lukemalla. Lukunopeus vaikuttaa voimakkaasti kirjojen lukemiseen: yli 200 sanaa minuutissa lukevien lukiolaisten mediaani (keskimmäinen havainto) on kymmenen ja alle 120 sanaa lukevien kaksi kirjaa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että hitaiden lukijoiden kirjojen lukeminen kasautuu harvojen herkuksi. Hitaiden ahkerimmin lukeva viidennes lukee yli kaksi ja puoli kertaa enemmän kirjoja kuin loput hitaat yhteensä (hitaiden eniten lukeva kymmenen prosenttia lukee käytännössä yhtä monta kirjaa kuin loput yhdeksänkymmentä prosenttia). Mistä sitten johtuu suomalaisten nuorten hyvä menestyminen kansainvälisissä vertailuissa. Ja miksi nuorten lukuinto siitä huolimatta tuntuu lopahtavan heti alkuunsa? Hyvän lukutaidon takana on monia seikkoja, joista vain osa nostettiin Pisassa esille. Syyluettelosta unohdettiin muutama oleellinen asia. Ensinnäkin: suomen kielen äänteiden ja kirjainmerkkien lähes täydellinen vastaavuus helpottaa peruslukutaidon oppimista. Toiseksi: professori Pentti Leinoa lainaten "suomalaisnuorella on onni nauttia hyvin käännetystä Aku Ankasta" (Hiidenkivi 4/2002). Kolmanneksi: käännöstekstienkään merkitystä ei voida ohittaa. Keskivertonuori lukee ruudulta sanoja parinkymmenen kirjan verran vuositasolla. Ongelmallista on se, että kirjojen lukeminen kilpailee lasten ja nuorten vapaa-ajasta muiden välineiden, erityisesti television katselemisen ja tietokonepelien pelaamisen kanssa. Näyttää siltä, että kuvalliset välineet ovat viemässä voiton, nehän antavat palkinnon tässä ja nyt. Kirjasta saatava palkinto, oli se sitten uutta tietoa tai esteettistä iloa, ei tule välttämättä pikapaketissa. Helpottavista tekijöistä huolimatta suomen kielen lukutaidon oppimisessa on ongelmia. Allu-testin tulosten huonontuminen on osoitus oppimis- ja opetusongelmista. Näyttää siltä, että alkuopetuksen vaatimustaso ei kaikkien kohdalla ole riittävä. Usein lukutaidon ja -tekniikan opettaminen lopetetaan aivan liian varhain, käytännössä jo toisella luokalla. Vaikuttaa siltä,että vanha kansakoululain määräys "kansakoulun on annettava sujuva sisälukutaito" on voimassa peruskoulussakin. Mielenkiintoisen näkökulman lukemisen (myös matematiikan) oppimiseen esittää professori Tuomas Sorvali (Kanava 4 – 5/2004). Hänen mukaansa Suomessa on olemassa vahva, mutta piilevä oppimisvelvollisuus, jonka määrittää yhteisö, jossa lapsi elää. Sama koskee myös oppimattomuusvelvollisuutta. Sorvalin mukaan oppimisvelvollisuuden seurauksena lapset oppivat lukemaan puutteellisellakin opetuksella, joskus jopa opetuksetta. Mutta mitä tapahtuu silloin kun oppimisvelvollisuus muuttuu oppimattomuusvelvollisuudeksi? Oppimattomuusvelvollisuus-tautiin on tiettävästi sairastunut jopa presidentti Kekkonen (venäjänkielessä vitonen muuten erinomaisessa todistuksessa). TURUN TUTKIMUS Koulun opetuksen keskenjäämisestä esimerkkinä olkoon Turun yliopiston oppimistutkimuksen keskuksen julkaisemassa artikkelikokoelmassa "Kirjoitetun kielen prosessointi" (Turku, 1995) oleva Sirpa Hämäläisen ja Pekka Niemen artikkeli "Onko ennen koulua opitusta lukutaidosta hyötyä?". Kirjoittajien kaksi loppupäätelmää ovat: 1. Tutkimuksessa päädyttiin ensinnäkin siihen että ennen koulua oppineet ja ja vasta koulussa oppineet verrokit olivat yhtä hyviä luetun ymmärtäjiä 1. luokan keväällä." 2. Tutkijat ovat sitä mieltä, että on turha aikaistaa koulun aloittamisikää, koska 7-vuotiaana kouluunmeno ei tuhlaa lasten älyllisiä resursseja. Luetun ymmärtämistä tutkittiin sekä 95 sanaa pitkällä kertomuksella että asiatekstillä. Ymmärtämistä mitattiin kolmella kysymystyypillä. Vapaa palautus tarkoittaa, että lapsi kertoo kaiken sen, mitä muistaa tarinasta. Vihjeytetyssä palautuksessa lapsi vastaa tekstiin liittyviin kysymyksiin ja tunnistamispalautuksessa lapsen tulee sanoa, esiintyikö kokeenjohtajan lausuma väittämä tekstissä vai ei. Ymmärtämistestissä lopputulos oli, että ennen koulua lukemaan oppineet ja koulussa lukemaan oppineet verrokit ymmärsivät lukemansa yhtä hyvin ja huomatavasti paremmin kuin muut koulussa lukemaan oppineet. Jos tuijotetaan vain luetun ymmärtämiseen, ovat johtopäätökset järkevän tuntuisia. Mutta jos tarkastellaan artikkelissa olevat muuitakin tutkimustuloksia, voidaan johtopäätöksiä pitää arveluttavina. Artikkeli perustuu Sirpa Hämäläisen tekemään tutkimukseen neljässä turkulaisessa koulussa. Siinä hän selvitti kolmen ryhmän (ennen koulua lukemaan oppineet [E], koulussa lukemaan oppineet verrokit [V] ja muut [M] koulussa lukemaan oppineet) lukemisvalmiuksia. Näille ryhmille tehtiin luetun ymmärtämistestien lisäksi kolme lukemistekniikkaan liittyvää testiä: sanan tunnistamistaito, leksikaalinen päätöksenteko ja lukunopeus. Leksikaalinen päätöksenteko -kokeessa koehenkilöiden oli ratkaistava mahdollisimman nopeasti oliko näytöllä oleva kaksitavuinen sana oikea vai epäsana (talo/lota). E:t käyttivät ratkaisuunsa aikaa keskimäärin 1,3, V:t 3,5 ja M:t 3,6 sekuntia. Koulussa lukemaan oppineet käyttivät aikaa yli kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin ennen koulua oppineet. Verrokkit ja muut käyttivät käytännössä saman verran aikaa. Sanan tunnistamistaito -tehtävä koostui 400 allekkain kirjoitetusta sanasta. Jokaisen sanan oikealla puolella oli neljä kuvaa, joista yksi esitti vieressä olevaa sanaa. Lapsien tuli yliviivata oikeaksi arvelemansa kuva. Aikaa oli 15 minuuttia. E:t ehtivät yliviivata keskimäärin 220 kuvaa, V:t 145 ja M:t 131. E:t ehtivät yliviivata yli puolet enemmän kuin V:t, joiden saalis ei ollut juuri kummenpi kuin muiden oppilaiden. Lukunopeustestissä oppilaat joutuivat lukemaan ääneen 95 sanaa pitkän tekstin. E:t lukivat sen 1 minuutissa ja 29 sekunnissa, kun V:t käyttivät aikaa 2 min 14 sek ja M:t 2 min 36 sek. E:t lukivat sii 52 % nopeammin kuin V:t. Jos lastenkirjassa sivulla on keskimäärin 200 sanaa ja sivuja on 100, ennen koulua lukemaan oppineet lukevat sen 5 tunnissa 10 minuutissa, verrokeilta menee aikaa 7 tuntia 30 minuuttia, siis kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia enemmän. Ennen koulua lukemaan oppineiden ja verrokkien erot jokaisessa kolmessa osiossa ovat tilastollisesti erittäin merkitsevät. Kun taas verrokkien ja muiden koulussa oppineiden erot eivät missään testissä. Sensijaan vertaistamisessa käytetyt neljä taustamuuttujaa: sukupuoli, WISC-R -testin kielellinen osa, kuullun ymmätäminen ja motivationaalinen suuntatuneisuus olivat ennen koulua lukemaan oppineiden ja verrokkien kohdalla lähes identtiset. Muiden koulussa lukemaan oppineiden taustamuuttujat erosivat tilastollisesti erittäin merkitsevästi kahdesta muusta ryhmästä. Tutkimuksen tuloksista huolimatta tutkijat katsovat, ettei ennen koulua opitusta lukutaidosta ole hyötyä, koska ennen koulua lukemaan oppineet ja verrokit ymmärsivät lukemansa yhtä hyvin. Opettajan kannalta on aivan sama lukeeko oppilas kokeeseen kaksi vai kolme tuntia, kunhan tulos on kiitettävä, mutta oppilaan kannalta se ei ole. Hitaus voi olla myös ylipääsemätön kynnys ottaa kirja luettavaksi. Mikä voisi olla tutkimuksen lopputulos jos samalla metodilla selvitettäisiin harjoittelun merkitystä maratonjuoksussa? Janne Holmén on juossut sen nopeimmillaan aikaan 2.12,15. Olen arvioinut, että parhaimmillaan kävelisin sen 12 tunnissa. Ehkä. Olisiko käypä ja kelvollinen tutkimustulos tässä tapauksessa se, ettei harjoitella hyödytä koska kumminkin kumpikin pääsee perille? Perimmäinen päätelmä on, etteivät verrokit siis näytä saavuttavan samaa teknistä tasoa kuin ennen koulua lukemaan oppineet. Kysymys on myös siitä, että kouluopetus ei panosta riittävästi lukutaidon perusteiden oppimiseen. Erityisesti lahjakkaiden taso jää toivottoman vajavaiseksi edellytyksiin nähden. Pisa-tutkimuksen yksi huomio oli, että suomalaisten nuorten lukutaidon tason vaihtelu oli kaikkein pienintä: Suomessa oli vähän huonosti lukevia, ja toisaalta vähän tosi hyvin lukevia. Yleisesti tätä pidettiin hyvänä asiana, mutta asian voi nähdä toisinkin. LIIAN HELPPOA? Monelle oppilaalle tavallinen aapinen ei anna tarpeeksi haasteita. Kiltit, lahjakkaat ja motivoituneet oppilaat läpäisevät peruskoulun lähes läksyittä. Aapinen voi jäädä kokonaan lukematta ennen koulua lukemaan oppineilta lapsilta, koska he osaavat jo lukea. Lasten lukemistekniikka automatisoituu jo kymmenen kahdentoista vuoden iässä ja ilman riittävää lukemisen tekniikan harjoittelua lukutaito auto- matisoituu lapsen edellytyksiä vastaamattomalle tasolle. Lukemisvalmiuksien kehittäminen vaatii moniverroin enemmän työtä ja harjoittelua vanhempana. Haasteita lapsille ajallaan  – tehköön töitä pajallaan. Miksi oppiminen hauskaa, helppoa ja huomaamatonta ois  – kun sen herätteellistä vaan ei helppoa, haastavaa mutta hauskaa huomaamatonta vaan ei hampaatonta, huoletonta mutta hulvatonta olevan sois. Sylvi Kantele Julkaistu: Tyyris Tyllerö 1/2005 ANNA PALAutettA!
	Retrolutionaarinen Harry Potter Junttien juhlaa Viikon lainat (HS) Helppoa, hauskaa ja huomaamatonta Tietoyhteiskunta ja oppiminen Älykköja äänestämään Lukemisinto Käännösteksteistä Kirjavinkkaus